hei, kaikki ok

Reissaaminen ei ole helppoa, niin kuin ei elämä yleensäkään. Mutta viime aikoina on kyllä ollut poikkeuksellisen koettelevaa.

Sanoisin, että sen jälkeen kun palasin Tongasta, on elämä tuntunut aika tahmealta. Kai se on aina sama, kun palaa jostain lämpimästä ja siististä paikasta, mutta en ajatellut, että olisi vaikeaa palata Uuteen-Seelantiin. Hei, sielläkin on rantoja ja kivoja ihmisiä ja meri ja ja... Ei se silti ole sama asia, ja ensimmäiset päivät pyörin tylsistyneenä ja vähän harmistuneena kaverin nurkissa.

Joten kun kaveri ehdotti, että lähtisimme pienelle retkelle ja minä voisin pyöriä itekseni sillä aikaa, kun hän on kouluretkellä, olin aika fiiliksissä. Uutta ja jännää!

Vähän liiankin jännää, sillä suurimman osan päivästä päädyin viettämään poliisiasemalla. Pari poitsua ryöstivät rahani ja kännykkäni ja säikäyttivät minut perin pohjin, ja mietin, että olisiko Tongassa käynyt näin? Ehkä, mutta siellä oli itsestäänselvää, että tuntemattomat haluavat auttaa minua ja tarkoittavat pelkästään hyvää. Kauhistuneena mietin, että uskaltaako täällä enää mennä mihinkään yksin, ja vietin taas pari päivää jäätelöä syöden kaverin sohvalla.

Sittemmin olen taas huomannut, että ihmiset ovat yleensä ottaen huikeita ja luottamuksen arvoisia, mutta muutenkin on ollut kaikenlaista vuoristorataa ihmissuhdepuolella ja olen törmännyt jos jonkinlaisiin idiootteihin. Ja samaan aikaan olen tavannut niin hienoja ihmisiä, että itkettää ajatella, että olen jo joutunut sanomaan heihei, nähdään joskus.

Tällä hetkellä majailen Queenstownissa - tiedettehän, se turisrirysä, jonne kaikki haluavat mennä ja jota kaikki rakastavat. Itse ajattelin etukäteen, että minä en ainakaan ole niin stereotypinen, että haluaisin jäädä sinne asumaan ja etsimään töitä, sillä eihän siellä ole edes merta lähellä... No täällä sitä nyt kuitenkin ollaan, edelleen yli neljä viikkoa myöhemmin. Ja onhan tämä aika hyvä paikka elää. Sellainen, missä ovien lukitseminen on vapaaehtoista ja liftaaminen toimii kuin julkinen liikenne - oikeastaan paremminkin.

Töiden löytäminen oli ehkä hieman työlästä ja turhauttavaa, mutta jossain vaiheessa kaikki vain loksahti paikalleen. Heräsin yksi päivä ja mietin, että tunnen tosi kivoja ihmisiä, ja hei, tällä viikolla aion vihdoin kokeilla lumilautailua. Joten pari päivää myöhemmin vihdoin menin vuorille - olen halunnut oppia lautailemaan vuosia, mutta en ole koskaan viitsinyt mennä yksin, kunnes sitten nyt. Ja ai juku se oli hauskaa! Minulla oli niin söpö opettaja että hihitytti, tapasin monta mukavaa ihmistä ja päivän lopuksi tuumin, että tähän käytän kaikki rahani tulevaisuudessa. Sitä paitsi, edellisenä päivänä olin viimein saanut työtarjouksen.

Jostain syystä elämä ei kuitenkaan koskaan voi olla liian helppoa, joten kun taas seuraavana päivänä lähdin lautailemaan, kaaduin kivuliaasti heti ekaa kertaa alas mennessäni. Aluksi ajattelin, että kyllä tämä vielä menee, kunhan en käytä vasenta kättäni, mutta lounaalle mennessä katsoin rannetta huolestuneena ja lähdin näyttämään sitä jollekin.

Nyt minulla on sitten käsi paketissa, en voi tehdä töitä, ja... Äh. Kaikenlaista.

Mutta ei se mitään.

En nyt halua valittaa liikaa: asiat ovat aika hyvin ja varmasti kohta paremmin. Minulla on ollut vähintäänkin riemukkaita seikkailuita viimeisten viikkojen aikana, ja nytkin hymyilyttää. Näkyillään!

Ehkä voisin vähän tsempata koko tässä puuhassa - mulla on miljoonia kuvia valmiina odottamassa, mutta no, olen vain maailman laiskin.

elämän parhaita hetkiä

...noin niin kuin vaatimattomasti sanottuna.

Mutta niin se vain on, että muutamassa kuukaudessakin ehtii juurtua johonkin paikkaan niin syvästi, että viikko jossain muualla tuntuu maailman siisteimmältä jutulta. Ja kukapa ei rakastaisi road tripejä?

Viikon ajan elimme ihan täysillä. Nukuimme yön autossa ja toisen teltassa, menimme naku-uinnille kuumaan lähteeseen (mitä en suosittele, en vaikka olisi kuinka myöhä eikä ketään näyttäisi olevan mailla eikä halmeilla), puhaltelimme saippuakuplia, rakensimme tyynylinnoituksen ja liu'uimme mudassa. (Kohta 21! hehe.)

Lähdimme ylittämään Tongariroa, vaikka kaiken järjen mukaan täytyy olla aikamoinen idiootti, että sen kummemmin valmistautumatta lähtee tarpomaan vuorille keskellä talvea. No, hengissä selvisimme ja käännyimme takaisinkin, kun emme enää meinanneet pystyä hoipertelemaan lumimyrskyssä suorassa, mutta en suosittele. En ole koskaan ollut yhtä kylmissäni, ja kaikin puolin oli niin kamalaa, että ei auttanut kuin nauraa koko tilanteelle.

Osa matkasta lopulliseen päämärään taittui painajaismaista tietä pitkin, jonka nimi oli osuvasti Forgotten World Highway. Tosin onnellisena matkustajana lopulta nukahdin ja missasin kaikki neljä opussumia tiellä.

Pelasimme Monopolya, katselimme elokuvia, kahvittelimme ja kävimme leffateatterissa, koska välillä seikkailut ovat ihanan normaaleja. Skeittasimme tuntikausia, ajelimme tuntikausia, ja pysähdyimmme kaupungissa, jonka kellotornista ilmestyi tasatunnein nukkeja, jotka näyttelivät Romeota ja Juliaa.

Löysimme rantaa pitkin ajellessa talon, jonka pihalla oli omistajan mukaan yli 3000 teekuppia. Miehen edesmennyt vaimo alkoi keräämään kuppeja käydessään läpi vaikeaa ajanjaksoa elämässään, ja tämän kuoltua mies jatkoi harrastusta. Toinen jännittävä talo, jota pääsimme kiertelemään, oli asunnoksi muutettu vanha maitotehdas.

Oli ihanaa ja rentouttavaa, tähän mennessä yksi suosikkiseikkailuitani täällä.

Parasta koko reissussa kuitenkin oli, miten irralliselta ja kevyeltä koko ajan tuntui. Minä kun olen tällainen synnynnäinen kävelevä stressimöykky, ja takaraivossa tykyttää lähes aina jonkinlainen huoli tulevasta. Mielessä pyörii jatkuvasti, että riittääkö rahat, löydänkö töitä, minne seuraavaksi, löydänkö kivan yöpaikan, tapaanko mukavia tyyppejä, onko juuri nyt hyvä olla, ja ylipäätään kaikkea oikeastaan melko turhaa. Kun sitä voisi vain keskittyä tähän hetkeen.

Mutta kun ei tarvitse miettiä yöpaikkaa, ruokaa tai tekemisiä, se on vaihteeksi aika vapauttavaa. Heräsin aamulla tietämättä, mitä edessä olisi, mutta se oli ihan ok, koska poikakaverillani oli ainakin tuhat ja sata ideaa, mitä voisimme hänen kotihoodeillaan tehdä. Kunnon lomafiilis.

Yhdestä asiasta on kyllä valitettava: mielelläni olisin nähnyt ikonisen Mount Taranakin kokonaan. Nyt näin parhaimmillani kaikelta sateelta ja kaikilta pilviltä tämän verran:

Ps. Sainpahan viimein parin viikon jälkeen kirjoitettua tämän loppuun... Ensi kerralla palaan Tongan seikkailujen kanssa, mutta vasta kun olen palannut Uuteen-Seelantiin!

road trip to raglan

Tiedättekö sen tunteen, minkä joskus saa uudessa paikassa? Aaltojen pauhu on juuri oikeanlainen, kaupungin keskusta on pieni ja täynnä söpöjä kauppoja, porukka ystävällistä, on meri ja on vuoria. Sydän alkaa tykyttää ja mielen valtaa sellainen ylipursuava into ja toisaalta tyyneys: kaikki on juuri niin kuin pitääkin.

Juuri siltä minusta tuntui Raglanissa.

Olimme kämppikseni kanssa seikkailemassa vain päivän, mutta oikeasti tuntuu kuin olisin ollut poissa kotoa viikkokausia. Ehkä sitä jotenkin vain eli enemmän, kun keskittyi hengittelemään meri-ilmaa, katselemaan itseään paljon, paljon parempia surffareita ja nukkui palellen ja epämukavasti autossa (terveisin kylmin yö moneen vuoteen). On niin virkistävää mennä muualle, ja kokea taas se innostus, kun haluaa juosta joka paikkaan ja kokea kaiken mahdollisen.

Paluumatkalla tajusin, että motivaatio jatkaa seikkailuita on ihan mahdottoman suuri (ja onneksi kohta jatkankin!). Lisäksi motivaatio oppia paremmaksi surffariksi on vielä suurempi.

Meillä nimittäin oli koko matkan ajan surffilaudat auton katolla, ja vakaa aikomus mennä veteen asti. Sitten näimme aallot. Sitä tunsin itsensä niin surkeaksi, heikoksi ja pelokkaaksi. (Reiluuden nimissä Raglanin kuuluisimmat surffibreikit ovat todella haastavia, ja se ainoa ranta, jota Google lupaili aloittelijoille sopivaksi, oli autio ja aallot säälittäviä. Mutta katsokaa noita aaltoja, miten upeita ah.)

Kävimme myös seuraavan, nolostuttavan keskustelun yhden surffipojun kanssa rannalla:

"Hei, ettekö te aio surffata täällä?"
"Ei täällä..."
"Onko nuo aallot liian isoja teille?"
"Eh...joo. Hehe. Olemme aloittelijoita."

Ja ihan mukavasti poitsu neuvoi, missä meidän kannattaa surffata ja milloin, mutta kaiken kaikkiaan tuli sellainen fiilis, että ensi kerralla meidän pitää kyllä olla sen verran kokeneempia, että voimme näyttää kaikille surffipojuille, millaisia mestareita Suomesta ja Japanista tulee. Heh. (Sivumennen sanoen: jopa Lonely Planetin opaskirja mainitsi, että Raglan on luultavasti Uuden-Seelannin parhaimman näköinen kaupunki. En väitä vastaan.)

Ja joo, ensi kerta tulee kyllä. Raglaniin on palattava. (Itse asiassa varmaan palaankin tuota pikaa: muutaman päivän päästä lähdetään tuon minun surffipojuni kanssa koko viikoksi seikkailemaan, ja hienovaraisesti vihjasin, että Raglanissa jäi vielä kaikenlaista tekemättä. Hehe.)

Niin paljon kuin Raglanista pidinkin, oli kotiinkin kiva palata. Hädin tuskin ehdin heittää kamat sisään, kun jo lähdin katsomaan auringonlaskua kotibiitsille, ja voi vitsi, kyllä koti on aina koti:



ps. Okei, palaillaan taas ihan kohta, minulla on loputtomasti kuvia ja asiaa varastossa...

The point of this post: Raglan is awesome. And I need to become a better surfer.