welcome to middle earth

En nyt väitä, että olisin tullut Uuteen-Seelaantiin vain päästäkseni Hobittilaan, mutta rehellisyyden nimissä olen puhunut siellä vierailusta, no, jonkin verran. Joten kun viimein tarjoitui mahdollisuus tehdä pieni road trip parisen viikkoa sitten, olin ainakin pienesti innoissani.

Kuulemma näytän siltä, että olin ihan kotonani hobittikolojen luona: siltä tuntuikin. Paikka näytti ja tuntui juuri siltä kuin olin aina ajatellut. Taianomaiselta.

Okei, se ei ehkä ollut niin taianomaista, että pari tusinaa muuta wannabe-hobittia tallustelivat myös kanssani, mutta mitä pienistä. Yksi kohta pois siltä kuuluisalta tynnyrilistalta.

(Palailen taas ihan kohta, toivottavasti, mutta nyt unta - terveisin kolmet synttärijuhlat neljässä päivässä...)

sen kummempia miettimättä

Hyvät hetket ovat usein odottamattomia. Sellaisia spontaaneja päähänpistoja.

Siihen tyyliin, että päätimme palkita itsemme Mäkkärin jäätelöllä sen jälkeen, kun olemme juosseet rappuset ylös vuoren huipulle. Sitten päätimmekin, että miksi odottaa, kun voimme palkita itsemme jo etukäteen. Ja vaikka vähän houkuttikin suunnata takaisin kotiin jäätelön jälkeen, urheasti marssimme vuorelle, juoksimme ylös, odottelimme jopa auringonlaskua, ja valitsimme uuden (suljetun) reitin alas. Matkalla pysähdyimme ainakin kolmekymmentä kertaa, koska oli ihan pakko ottaa kuvia ja vähän kiroilla ääneen, että kylläpä täällä on kaunista. Juoksumatka kotiin tuntui tuskaiselta: nousuveden aikaan hiekka on toivottoman upottavaa, ja jalat tuntuivat jo valmiiksi messinkisiltä. Siksi perillä oli pakottava tarve rojahtaa hiekalle, ja lipsauttaa suusta, että pitäisikö mennä uimaan.

Äkkiä paidat pois ja juosten kylmään mereen.

Parasta.

Tämäntapaisia hetkiä on koko viikko ollut täynnä.

Olen sanonut kyllä, kun kaveri on kysynyt yömyöhään autoretkelle katsomaan kiiltomatoja. Olen viettänyt ensimmäisen oikean vapaapäiväni moneen viikkoon, ja sinä päivänä menimme kaverini kanssa vesiputouksille seikkailemaan. Hyppäsin karmivan korkealta jääkylmään veteen, ja se oli huikean hauskaa.

Yleensä en ole aamuihminen, mutta spontaanista päähänpistosta suostuin heräämään aamukuudelta, ja odottelemaan auringonnousua vilttiin kääriytyneenä tortillana kalliolla. Meren rannalla, tietenkin. Tiedän, että sanon tätä koko ajan, mutta vain koska tarkoitan sitä: Oli niin kaunista, että itketti.

Joskus hyvät hetket ovat vain sellaisia, että naapurikaupan myyjä antaa intialaisia porkkana-asioita (ei mitään hajua mitä ne olivat) mukaan, ihan vain koska valitit olevasi väsynyt ja nälkäinen. Tai se hetki, kun pääsee kotiin uuvuttavan juoksulenkin jälkeen.

Eilen ostin skeittilaudan, mikä ei ollut mitenkään spontaani päähänpisto. Se on jotain mistä olen puhunut pienellä kaipuulla jo ennen tänne tuloa, joten sen hankkiminen oli oikeastaan helpottavaa. Tiedättehän, kun kovasti haluaa jotain, mutta ei vain saa aikaiseksi, ja kun viimein saa, tuntee vain aitoa tyytyväisyyttä.

Toki nyt tunnen myös pientä kipua nilkassa ja minulla on jopa entistä enemmän mustelmia, mutta se on pientä siihen verrattuna, miten vapauttavaa on kruisailla yöllä pitkin tyhjiä katuja, miten pienet painonvaihtelut saavat niin paljon aikaan. Makasin levottomana sängyssäni monta tuntia ennen kuin pystyin nukahtamaan, sillä mielessäni halusin yhä olla hieman maanpinnan yläpuolella. Samalla mietin, että miksi odotin näin pitkään.

Yleispätevä ohje elämään: Lopeta odottaminen ja anna mennä.

Good moments are often unexpected. So when you get the chance, say yes to swimming in the ocean, jumping off a cliff to ice cold water and buying a skateboard. Good things will come your way after that, I promise.

koska miksi ei

Viimeksi kirjoitin, että kaipaan taas seikkailuita, joten olen yrittänyt sanoa vähän enemmän miksi ei ja vähän vähemmän nääh.

Eilen illalla olin jo nukahtamaisillani sohvalle, mutta sitten kaveri pyysi kävelylle, ja vastasin, tietenkin, että miksipä ei. Kävelimme pimeällä rannalla, paljain varpain meressä, ja sen jälkeen skeittasimme autiolla kadulla. (Tai siis, minä yritin skeitata.) Kun kiipeilimme taskulampun valossa kallioilla, mietimme, mitä muuta seikkailullista voisimme vielä tehdä.

Ehdotin yöuintia.

Juoksimme alusvaatteisillamme mereen, sukeltelimme aaltojen ali ja poimimme simpukankuoria pohjasta. Suustani pääsi, että tämä se on sitä elämää.

Kotona pujahdin kuuman suihkun jälkeen isoon sänkyyni omassa huoneessani, söin hunajapaahtoleipiä, join teetä ja olin vain onnellinen.

Muita seikkailuita? Perjantaina vietimme vihdoin tanssintäyteisen illan rennossa baarissa, muuten olen lähinnä surffannut niin aamulla, auringonlaskussa kuin sateessakin. No, yrittänyt ainakin, en edelleenkään ole sen kummoisempi surffari, mutta... joku päivä.

Yksi päivä tapasin rannalla brittipojan, joka asusti autossa ja matkusti liftaten. Naureskelimme, että taidamme olla tällä hetkellä reissaamisen ääripäissä. Oikeasti ihan odotan telttaöitä ja hikisiä, pitkiä automatkoja, mutta tällä hetkellä... otan kaiken irti valtavasta sängystäni ja vaatekaapistani (koska minulla on niin hirveästi, mitä sinne laittaa, höhö).

Tänään oli taas yksi niistä sateisista päivistä, kun tekee mieli kietoutua koko päiväksi peittoon ja hörppiä teetä sohvalla samalla kun katsoo paikallista Unelmien poikamiestä (olemme ihan koukussa kyseiseen sarjaan, heh). Mutta kun yksi poitsu ehdotti iltapäivää kuumavesialtaissa, sanoin, että miksi ei. Oli niin tuulista, että sain hädin tuskin auton oven kiinni, ja hoipertelin tuulen mukana kadulla kuin mikäkin juoppohullu, mutta muuten ei ollut yhtään hassumpaa istahtaa rankkasateessa höyryävään veteen.

Kotona odotti kuohuviiniä (kämppis sai maisterin paperinsa läpi ja hänellä on näköjään kiva poikakaveri, siksi myös kukat pöydällä!) ja hillitöntä läppää pomon ja kämppisten kanssa (meillä ei tunneta mitään rajoja). Nyt "teen töitä" eli istun läppärillä ja välillä käyn heittämässä pyykkiä kuivausrumpuun. Sellaista.

Ei hassumpaa. (Vielä random lisäys: ihmettelin, miksi tänään on pyhäpäivä, kun Anzac Day oli jo lauantaina, mutta sitten selvisi, että koska päivä sattui lauantaille, vapaapäivää vietetään vasta maanantaina. "Koska kukaan ei tykkää maanantaista." Nerokasta.)

My new motto is why not, and it does lead to some interesting adventures - like nighttime swimming, dancing, sunset surfing and chilling at the hot pools. And as you can see from the pictures... I still suck at surfing. But I'm getting there.

ihan vain elämää

Tänne kuuluu kylmää.

Tuntuu, että talvi tuli yhdessä yössä. On niin jäätävää, että suihkusta on juostava kiireesti pyyhkeen luo ja sitten sänkyyn peiton alle. Tekee mieli käydä juoksulenkillä joka päivä ihan vain, koska sitten tulee ainakin lämmin. Hetkeksi.

Eihän täällä oikeasti edes ole kylmä. Ainakaan ei pitäisi olla tällaiselle suomalaistytölle, joka kohauttaa olkia miinus parillekymmenelle. Päivisin pitäisi yhä olla miltein parikymmentä astetta, mutta silti olen kaivanut pipon ja hanskat esiin. Toivotonta. (Okei, kävin juoksemassa sortseissa - ihan vain koska olin liian laiska ripustamaan ainot treenipökäni kuivamaan... - joten ehkä tätä ei vielä voi talveksi kutsua.)

Muuten kuuluu tosi hyvää. Aiemmin toinen pomoistani asusti yläkerrassa vaimonsa kanssa, mutta nyt kun he muuttivat pois, hetken aikaa minä ja saksalainen kämppikseni olemme täällä ihan kaksistaan. Siivoan pari hassua tuntia, ja vastineeksi meillä on kokonainen talo käytettävissä. Jopa kylpyamme. Ihan oikea keittiö, eikä vain mikroaaltouuni, liesilevy ja jääkaappi autotallissa. Molemmille omat sohvat telkkarin edessä. Aika luksusta, sen voin sanoa.

Välillä saan jopa olla ihan yksikseni, kun kämppis on muualla töissä. Yksi päivä laitoin Spotifyn raikamaan ja tanssin vallattomana, kun kukaan ei katsonut (toivottavasti). Sitten mietin, että milloin olen viimeksi oikeasti saanut olla yksin kotona. En ihan vähään aikaan, ja se teki hyvää.

Ei tämä näin varmaan pitkään jatku, mutta ei se haittaa. Katsotaan mitä tuleman pitää.

Välillä on ollut vähän huonoja päiviä. Niin kuin se yksi aamu, kun imuri oli rikki, yksi huone oli niin likainen, että lattialla käveleminen oli hankalaa, kun se oli niin täynnä tyhjiä olutpulloja, hampurilaiskääreitä ja likaisia alkkareita, ja sitten vielä yksi kulho särkyi lattialle, joku mies tupeksi lähtöään toisesta huoneesta ja jouduin lähtemään kesken siivouksen että ehdin toisiin töihin. Huoh. (Tosin sillä hetkellä se kaikki tuntui aika hulvattomalta, ja kikatimme kippurassa... Vielä tuosta törkyisestä huoneesta: kutsuimme pomomme katsomaan sitä, ja hän myönsi, että se oli hänen uransa kammottavin huone. Voi, mitä lämpimiä muistoja tästäkin vielä muodostuu.)

Mitä muuta hassua? Yksi ilta luulin meneväni illalliselle, mutta päädyinkin nukkumaan kylmässä autossa sillä aikaa, kun kaveri fiksasi sähkötolppaa valjaissa. Myin töissä ekan kokopitkän märkäpuvun. Syön joka päivä suklaata - tällä hetkellä sentään tummaa. Välillä juoksen kaikki portaat ylös vuoren huipulle, ja hikoilen kuin rugbynpelaaja. Välillä katsomme monta elokuvaa päivässä, ja välillä syömme kaksikymmentä feijoaa päivässä. Olemme kokeilleet boogie boardeja (miksi ihmeeksi niitä kutsutaan suomeksi?) ja olen surffaillut.

Sellaista. Ihan vain elämää, ei sen kummempaa.

Katselimme kerran töissä, missä tämän vuoden surffiliigan kilpailut pidetään, ja minulta pääsi suusta, että vitsi haluaisin reissata. Työkaveri alkoi nauramaan ja tokaisi, että juurihan minä reissaan, ja minä hämmennyin. Hetken mietittyäni sanoin, että ei tämä tunnu reissaamiselta, vaan tavalliselta elämältä. Tosi hyvältä sellaiselta: jos en ole vielä maininnut (höhö), niin asun kahden minuutin päässä meren rannalta, varastossa on kasa surffilautoja, ja meillä on täällä kotona ihan huippua. Kai sitä pitäisi reissatakin, mutta sitten paremmalla ajalla. En vain osaa vielä ajatella moista - ei sillä etten tietäisi, minne haluan mennä tai edes että haluaisin vältellä sitä epämiellyttävää suunnitteluruljanssia, mutta ajatus on ihan absurdi. Tuntuu melkein, kuin olisin asunut täällä aina. Toisaalta, mahtavia paikkoja tulee varmasti vastaan tulevaisuudessakin, ja ainahan sitä voi palata, jos kaikkialla muualla on ihan perseestä. Tällainen kotimatkustaminen, niin kuin tätä kutsun, on vain niin kivaa. On ihanaa, kun on koti toisella puolella maailmaa.

Ja okei, ehkä olen jo vähän liiankin mukavasti täällä. Ei ole sitä uutuudenviehätystä, ja pomonikin tokaisi, että Anni, pitäisikö sinun vähän sosialisoida enemmän. Onhan se totta: olen ollut täällä abouttirallaa kuusi viikkoa, ja en ole kertaakaan ollut kunnolla ulkona - parilla hassuilla bisseillä ehkä. Pitäisi kyllä. Muutenkin hämmästelen aina keskustaan eksyessä, että onpa täällä paljon ihmisiä. Totta puhuen elämäni ehkä pyörii liikaa töiden, rannan ja vuorelle lenkkeilyn ympärillä, mutta toisaalta, olen aika pirun tyytyväinen juuri nyt. Olen ja elän vain, mutta ehkä välillä suunnitelmia voisi tehdä muutenkin kuin ihan spontaanisti.

Siinä tavoite tälle viikolle. Vähemmän suklaata ja leffoja, enemmän taas auringonnousuja, surffausta ja seikkailuita. (Eikä nyt ole enää edes ollut ihan niin kylmä kuin silloin monen monta päivää sitten, kun kirjoitan suurimman osan tästä.)

If I'm totally honest here, I haven't been up to anything special. Yeah, I've been surfing a bit, I've even ran up the mount a few times and I now get to share a whole house with my German roomie for a while, but then I've also watched a lot movies and eaten a lot of chocolate. Lately there has been less adventures and more laziness and sleeping. Which is all good, but I think I should start to do more stuff again. So there's my goal for the week: more random, stupid adventures, less TV and sleep. Sometimes you need that.

koska nyt huvitti kirjoittaa

On taas ollut kummallista. Aika normaalia, mutta silti erikoista.

Normaalia on, että yksi päivä surffasin monta tuntia. Olin aamusta asti huonolla tuulella (ihmissuhdedraamaa, pöh), mutta sitten sain mahdollisuuden pitkästä aikaa mennä surffaamaan. Ei ollut töitä tai menoja, sen sijaan kivoja aaltoja kyllä. Aaltoterapiaa, parasta mahdollista terapiaa. Sen jälkeen hymy ulottui koko pään ympäri, ja mietin vain, että mitä väliä millään muulla on, kun on minä, meri ja surffilauta.

Sen olen huomannut, että surffaus on vastaus kaikkeen. Huono päivä, hyvä päivä, vituttaa, hymyilyttää? Mene surffaamaan. Sen jälkeen ilostuttaa ja kaikessa on taas järkeä.

Paitsi eilen. Mietin pitkään, huvittaako minun edes mennä surffaamaan, vai pitäisikö vain lähteä pitkälle lenkille meren rannalle. Menin kuitenkin, kun nyt kerran täällä ollaan. Oli niin viimaista, että päätin pukea ekaa kertaa ylleni kokopitkän märkäpuvun. Motellin märkäpuvut ovat kai pomoni poikien vanhoja: tämä kyseinen puku on lasten kokoa 14, eli minulla on vissiin 14-vuotiaan pojan kroppa. Ei se mitään, ainakin puku jotenkuten menee ylleni.

Kun pääsin veteen, tärisin. Vesi ei ollut kylmää, ilma sen sijaan oli. Läheltä aallot olivatkin isompia kuin olin rannalta uumoillut, ja mietin, että joo, ei kyllä yhtään nyt höllisi. Aallot riepottelivat hetken ihan miten sattuu, ja nappasin pari aaltoa edes yrittämättä nousta seisomaan, sitten luovutin.

Olen tullut siihen tulokseen, että sitä on tehtävä mitä huvittaa. Jos haluan suklaata, niin antaa mennä, se ei ole maailmanloppu. Jos haluan lähteä jostain paikasta, niin joo, sitten menen. Jos haluan nukkua yön rannalla, niin miksi ei. Täällä ei tarvitse miettiä, että no pöhnä, enhän minä nyt millään voi. Kyllä voi.

Joten menin sittenkin lenkille. Ja kas, hetken rannalla käveltyäni sain viestin, ja päädyinkin suoraan lenkkipolulta baariin extempore-treffeille. Tukka oli yhä märkä surffauksen jäljiltä, naama loisti meikittömänä, päällä oli lenkkarit, legginsit ja tuulitakki, ja olin ehkä vähän hikinen ja hengästynytkin. Mutta mietin, että miksi ei, kun kerran huvittaa. Ja kuulkaas, suosittelen tuota muillekin. On niin virkistävää ja vapauttavaa tavata joku täysin valmistautumatta ja mitään odottamatta. Ja sitten juosta rantaa pitkin kotiin.

Mitä muuta? Meksikolaista ruokaa, taas pitsakirjastoa ja jälkkäripitsaa, töitä ja jälleen grillijuhlaa. Japanilainen kämppikseni jatkaa tänään seikkailuitaan, joten eilen juhlistimme pienesti. Nyt tuntuu hassulta, koska kyseisestä naisesta on tullut ihan kuin sisko. Tai isoäiti, niin kuin täällä sanomme, koska Yuki on meistä vanhin, haha. (Minua kutsutaan vauvaksi.)

Nyt huvittaa lähteä rannalle kävelemään ja tsekkaamaan aallot, joten heissulivei! (Sori taas näistä sekalaisista kuvista, olen ollut vähän laiskanlainen kuvaaja viime aikoina, joten näistäkään suurin osa ei ole omasta kamerasta, hehe.)

Life has been weird. I've been surfing, because surfing is the answer to everything and it's the best kind of therapy. Just me, the ocean, and my surfboard. It's the best. I've also been running, eating a lot (surprise) and we've had another barbeque, because my dear Japanese roommate is leaving today! Things are changing, but hopefully everything will still be good.