koska nyt huvitti kirjoittaa

On taas ollut kummallista. Aika normaalia, mutta silti erikoista.

Normaalia on, että yksi päivä surffasin monta tuntia. Olin aamusta asti huonolla tuulella (ihmissuhdedraamaa, pöh), mutta sitten sain mahdollisuuden pitkästä aikaa mennä surffaamaan. Ei ollut töitä tai menoja, sen sijaan kivoja aaltoja kyllä. Aaltoterapiaa, parasta mahdollista terapiaa. Sen jälkeen hymy ulottui koko pään ympäri, ja mietin vain, että mitä väliä millään muulla on, kun on minä, meri ja surffilauta.

Sen olen huomannut, että surffaus on vastaus kaikkeen. Huono päivä, hyvä päivä, vituttaa, hymyilyttää? Mene surffaamaan. Sen jälkeen ilostuttaa ja kaikessa on taas järkeä.

Paitsi eilen. Mietin pitkään, huvittaako minun edes mennä surffaamaan, vai pitäisikö vain lähteä pitkälle lenkille meren rannalle. Menin kuitenkin, kun nyt kerran täällä ollaan. Oli niin viimaista, että päätin pukea ekaa kertaa ylleni kokopitkän märkäpuvun. Motellin märkäpuvut ovat kai pomoni poikien vanhoja: tämä kyseinen puku on lasten kokoa 14, eli minulla on vissiin 14-vuotiaan pojan kroppa. Ei se mitään, ainakin puku jotenkuten menee ylleni.

Kun pääsin veteen, tärisin. Vesi ei ollut kylmää, ilma sen sijaan oli. Läheltä aallot olivatkin isompia kuin olin rannalta uumoillut, ja mietin, että joo, ei kyllä yhtään nyt höllisi. Aallot riepottelivat hetken ihan miten sattuu, ja nappasin pari aaltoa edes yrittämättä nousta seisomaan, sitten luovutin.

Olen tullut siihen tulokseen, että sitä on tehtävä mitä huvittaa. Jos haluan suklaata, niin antaa mennä, se ei ole maailmanloppu. Jos haluan lähteä jostain paikasta, niin joo, sitten menen. Jos haluan nukkua yön rannalla, niin miksi ei. Täällä ei tarvitse miettiä, että no pöhnä, enhän minä nyt millään voi. Kyllä voi.

Joten menin sittenkin lenkille. Ja kas, hetken rannalla käveltyäni sain viestin, ja päädyinkin suoraan lenkkipolulta baariin extempore-treffeille. Tukka oli yhä märkä surffauksen jäljiltä, naama loisti meikittömänä, päällä oli lenkkarit, legginsit ja tuulitakki, ja olin ehkä vähän hikinen ja hengästynytkin. Mutta mietin, että miksi ei, kun kerran huvittaa. Ja kuulkaas, suosittelen tuota muillekin. On niin virkistävää ja vapauttavaa tavata joku täysin valmistautumatta ja mitään odottamatta. Ja sitten juosta rantaa pitkin kotiin.

Mitä muuta? Meksikolaista ruokaa, taas pitsakirjastoa ja jälkkäripitsaa, töitä ja jälleen grillijuhlaa. Japanilainen kämppikseni jatkaa tänään seikkailuitaan, joten eilen juhlistimme pienesti. Nyt tuntuu hassulta, koska kyseisestä naisesta on tullut ihan kuin sisko. Tai isoäiti, niin kuin täällä sanomme, koska Yuki on meistä vanhin, haha. (Minua kutsutaan vauvaksi.)

Nyt huvittaa lähteä rannalle kävelemään ja tsekkaamaan aallot, joten heissulivei! (Sori taas näistä sekalaisista kuvista, olen ollut vähän laiskanlainen kuvaaja viime aikoina, joten näistäkään suurin osa ei ole omasta kamerasta, hehe.)

Life has been weird. I've been surfing, because surfing is the answer to everything and it's the best kind of therapy. Just me, the ocean, and my surfboard. It's the best. I've also been running, eating a lot (surprise) and we've had another barbeque, because my dear Japanese roommate is leaving today! Things are changing, but hopefully everything will still be good.