hyviä elon hetkiä

Täällä olen omaksunut sellaisen rennon, tapahtukoon-mikä-tapahtuu -asenteen.

Ainakin tavallaan.

Eräs aamu alkoi sillä, että polkupyöräni takarengas oli jälleen tyhjänä - kun vein sen läheiseen pyöräkorjaamoon ja pulitin pitkin hampain pyörän, joka ei edes ole omani, korjauksesta, selvisi, että renkaan sisällä oli iso pala alumiinia. No justiinsa. Kaiken lisäksi myöhästyin sinä aamuna.

Kuitenkin huomasin, että tämä sattumus ei juurikaan vaikuttanut päivän kulkuun. Minulla ei ollut erityisiä suunnitelmia, joten kuljeskelin, makoilin rannalla kämppikseni kanssa, uin, söin, luin. Illalla jalkani kuljettivat minut parin tunnin lenkille, vaikken niin ollut suunnitellutkaan. Ihan vain koska meren rannalla käveleminen on parasta ja auringonlasku oli taas niin huikea, että itketti. Paluumatkan juoksin, ja perillä jalat melkein pettivät alta.

Se oli mahtavaa.

Olen edelleen sitä mieltä, että liika suunnitteleminen ei kannata.

Muuten olisin ehkä missannut kohtaamisen intialaisen miehen kanssa rannalla. Heppu oli asunut Eteläsaarella kuusi vuotta, mutta ei ollut koskaan surffannut, joten yritti sitä nyt toista päivää - keskustelu alkoi sillä, että vakuuttelin, etten nauranut hänelle istuessani läheisellä penkillä. Lopulta juoksin hakemaan oman lautani, ja vietimme kivan illan pikkuisissa aalloissa: itsetunnolleni teki ihmeitä, kun mies ihasteli, miten helpolta saan kaiken näyttämään. (Ehkä tulevaisuudessa minusta tuleekin surffiopettaja.) Ehkä parasta oli, että hän vakuutti voivansa saada minulle laskuvarjohypyn alennettuun hintaan - joo, käy.

Tällaiset oudot, yllättävät jutut ovat tietty parhaita, mutta nyt kun täällä on jo vierähtänyt viikko jos useampikin, olen myös oppinut arvostamaan pieniä asioita. Tiedättehän, ensin uudessa paikassa kaikki on niin ihmeellistä ja mahtavaa ja jännittävää. Ja joo, kyllä yhä juoksen rannalle melkein joka päivä hämmästelemään auringonlaskua (ja välillä rannalla on esimerkiksi spontaaneja kitaralauluesityksiä), ja totean joka päivä, että kyllä tämä paikka on sitten kaunis ja mahtava, mutta silti. On sitä jo vähän lamaantunut ja tottunut. Surffaaminen, rannalla juokseminen ja paljain jaloin hiekassa käveleminen ovat arkipäivää, niin hassulta kuin se tuntuukin myöntää.

Sen sijaan se, että löysin yhden työpäivän jälkeen surffikaupan vierestä tuoremarketin, täynnä halpoja hedelmiä ja vihanneksia (ja suklaamaapähkinöitä... taas yksi heikkous lisää listalleni), se oli poikkeuksellista. Siistiä. Kaiken lisäksi kaupan myyjä on hirmu symppis poju, joka antaa minulle alennusta ihan vain, kun olen viereisessä putiikissa töissä. Ei huono.

Kivaa on myös, kun herää aamulla ikkunan koputukseen, ja kaveri hakee katsomaan auringonnousua (kämppikseni eivät ehkä olleet niin innoissaan tästä). Valtavan suklaakakkupalan kera. Minkä pudotin hiekkaan. Silti.

Mitä muuta voisin kertoa? Yksi ilta pomo järkkäsi meille taas mielettömän hyvän japanilaisen grillipäivällisen: kaiken sen ruuan, oluen ja saken jälkeen mietin, että en edes muista, milloin olen nauranut yhtä kovaa ja paljon. Puheenaihet poukkoilivat eurooppalaisista sekasaunoista espanjan kielen alkeisiin. Olemme myös aloittaneet tyttöjen kanssa varsin säännölliset leffaillat. Ihan yhtä säännöllisesti nukahdan kesken elokuvan lattialle peittokäärössä, ja herään lopputekstien aikana. Klassikko.

Paljon on taas tapahtunut, ja jos jonkinlaiset jutut hämmentäneet, mutta kun nyt väitin omaksuneeni sellaisen rennon rempseän elämänasenteen, niin eletään sitten sen mukaan. Antaa tapahtua vaan.

Things are pretty well. Honestly, I've started to get used to all this awesomeness: surfing, sunsets, beach runs, stars... Somehow it all feels almost normal. Like this is how life should be. There have been random surf lessons (not for me, from me!), more barbeques and some movie nights (for some reason I always end up falling asleep before the film ends). A lot has been going on, again, but I'm trying to just go with the flow. For once.