Alle viiden päivän päästä lähden jalat hyytelönä lentokentältä kohti Uutta-Seelantia. (Uskokaa pois, mietin tuota ensimmäistä lausetta yllättävän pitkään - sen varmaan huomaa.) Valmiina on working holiday -viisumi, reilun viikon majoitus, jokunen surffitunti ja miljoonittain vastaamattomia kysymyksiä. Mitä sitä turhia suunnittelemaan, eh?
Kaiken tämän perusteella ei pidä tehdään mitään oletuksia minusta. Ensinnäkin olen hirveä nössö ja stressaaja. Toisekseen… Mikähän se toinen pointti oli. Ilmeisesti se, että olen ihan surkea muistamaan mitään.
Olen siis Anni, 20-vuotias, mutta henkisesti ehkä lähempänä viittä ikävuotta. Aika monin tavoin yhteiskunnan painajainen: välivuoden viettäjä, haahuilija ja epävarma siitä, mitä haluaa isona tehdä. Epävarma siitä, mitä aikoo kahden viikon päästä tehdä. Sen verran epävarma, että kesti ainakin yhden abivuoden ja jokusen kuukauden päälle päättää, minne haluan välivuonna mennä ja mitä siellä tehdä.
Miksi sitten Uusi-Seelanti?
Isin mielestä lähden Uuteen-Seelantiin vain, koska haluan päästä Hobittilaan. Äidin mielestä haluan sinne pelkästään surffaamaan. Ei edes totta! Tai siis ovat, mutta eivät ainoita syitä. Todellisuudessahan Uusi-Seelanti vain on ihan helvetin siisti. Ei sitä oikein muuten voi ilmaista.
Joku päivä se vain iski: Uusi-Seelanti. Sinne.
Päätös syntyi kai joskus alkusyksystä, mutta vasta loppusyksystä päätin, että minähän muuten oikeasti lähden. Ehkä se johtui puoli viiden herätyksestä joka arkiaamu, ehkä sangen rumista Sievin työkengistä (vaikka oikeasti kiinnyin niihin aika tavalla) tai sitten vain siitä loputtomasta mahanpohjassa tuntuvasta kaiverruksesta: Mitä minä täällä teen?
Paljon kauemmaksi ei täältä koti-Suomesta voisi oikein päästä. Ehkä sekin on kiehtovaa. Jokin siinä vain on, että se kiilasi äkillisesti kaikkien muiden unelmien matkakohteiden kärkeen, ihan ylivoimaisesti. Tietysti haaveilen, että piakkoin pällistelen Sormusten Herrojen maisemia tai lillun surffilaudan päällä turkoosissa merivedessä. Tai olen uimassa delfiinien seassa ja bongailen valaita… No, kuitenkin. Jokin siinä vain on.
Mielessä pyörii kaikenlaisia kysymyksiä, suurin osa ei mitenkään rohkaisevia. Ylipäätään tuntuu aika absurdilta olla lähdössä - on niin vaikea kuvitella, että ei siellä toisella puolella maailmaa sitten ole hirveän erilaista. Olemassaolo nimittäin. Helposti kuvitelmissa unohtuu ajattelemaan, että siellä kaukana oleminen tuntuisi jotenkin erilaiselta kuin oleminen täällä. Mutta ei, ihan samalla lailla sielläkin ajattelee kaikkea turhaa, samana ihmisenä, hengittää, on olemassa. Ei kai se sen kummempaa ole.
Joo. Sellaista diippiä shittiä. Ihanaa jos joku jaksoi lukea loppuun. Ihanaa, jos jaksat jäädä seuraamaan seikkailujani, vaikket olisikaan äitini tai poikaystäväni (jos siis hekään jaksavat lukea… terkkuja ja sori, etten antanut blogilleni nimeksi “sisua perkele” tai “kakkaa ja kommelluksia” - niin hyvin kuin se kuulemma olisikin minua kuvannut).
(Kaiken kaikkiaan tämä pitkä puheripulilörähdys johtuu kahvista. Joudun taas kerran toteamaan, että se ei sovi minulle. Ei, vaikka se kuinka saa minut tuntemaan itseni hervottoman huumorintajuiseksi ja sulavaksi. Ensimmäisiä erheen askelia siis...)
Niin, ja kuvat eivät ihan hirveästi liity mihinkään. Muuten, kuin että Biarritz oli siisti. Tosi siisti. Ja surffaus on siistiä. Älkää turhaan kuitenkaan ajatelko, että olisin edes etäisesti ok edes aloittelijana - lähinnä olen hyvä siinä mielessä, että osaan kaatua ja tippua ja kerätä nenääni, korviini, suuhuni ja silmiini ennätysmäärät suolavettä. Se vasta onkin miellyttävä taito, johon suorastaan kehotan pyrkimään. (Kuvista kiitos paitsi minä, niin Irene ja eräs mukava ruotsalainen nainen.)
Follow my blog with Bloglovin
