kalaonnea kerrakseen

Nimenomaan onnea.

Kalaonnea ei niinkään: kävimme viikko sitten veneretkellä, ja nappaamistamme noin miljoonasta kalasta kaksi oli riittävän isoja, jotta saimme pitää ne. (Toinen oli minun nappaamani!) Onneksi reissu oli silti onnistunut, enemmänkin.

Ensinnäkin: minusta tuntuu, että kalastaminen on joku hartaasti varjeltu salaisuus. Salaisuus siis sillä tavalla, että olen viimeksi pitänyt onkea kädessäni ehkä 8-vuotiaana, ja sen jälkeen ei ole tullut mieleenkään, että kalastaminen olisi edes etäisesti kiinnostavaa tai kivaa. Mutta antakaa kun paljastan: se on!

Nyt kun jälkeenpäin mietin, niin miten se edes voisi olla mitään muuta kuin mahtavaa? Varsinkin, jos kalastat Uudessa-Seelannissa, alueella jonka nimi on "Bay of Islands" ja aurinko porottaa lempeästi (tai lempeältä se yleensä tuntuu, mutta ei nyt lähdetä sille "voi perkele, taas kärähdin armottomassa Uuden-Seelannin auringossa" -linjalle). Enkä alun kankeuden jälkeen ollut yhtään paskempi: itse asiassa lopussa nappasin kaloja niin tiheään tahtiin, että jo nauratti. Varsinkin kun kerran kelasin siimaa takaisin niin innolla, että kela sotkeentui paitani nauhoihin ja jäi jumiin. (Hostini tyrski tälle sattumukselle niin, että vannoi melkein laskeneensa alleen... No, aina on kiva ilahduttaa muita. Aika paljon hän nauroi myös sille, että yksi päivä pudotin kolme jäätelöpalloa syliini.)

Ylipäätään olen todennut, että missä on merta, niin on myös jotain... Miten sitä kuvailisi. Jotenkin sitä vain tuntee, että meren äärellä jotenkin elää enemmän. Hymyilyttää ilman sen erityisempää syytä, kiinnittää huomiota väreihin, ääniin ja tuoksuihin (okei, meidän veneessä enemmänkin haisi kuin tuoksui, joten ihmekös, että siihen kiinnitti huomiota...). Sielu vuoroin lepää ja tanssii.

Eikä vain se kalastaminen. Matkalla bongasimme jopa delfiinejä, ja kiertelimme niitä, kun ne hyppelivät ja leikkivät. Ei yhtään hullumpaa. Lähellä paikkaa, jossa kapteeni Cook aikoinaan rantautui maahan, pulahdin uimaan turkoosiin meriveteen, ja ajattelin, että tässä ja nyt on ihan kiva olla.

Illalla söimme parhaan fish & chips -aterian, jonka olen koskaan saanut eteeni.

Olin aika onnellinen.

(Sori pienestä hiljaisuudesta: kohta koitan palailla taas farmijuttujen kanssa, mutta perjantaina matka jatkuu taas eteenpäin. Iik! Ja sori näistä säälittävistä suttukuvista, aina ei näköjään voi onnistua, eikä edes ihan aina.)

ps. Kuka ilmoittautuu kalakaveriksi, kun palaan?

A week ago we made a fishing trip in the Bay of Islands, and let me tell you: it was absolutely wonderful. Not only did I catch heaps of fish (but only one was big enough to keep, hah), but we saw dolphins, too! And I took a swim in the most perfect place. Life is good.

"oh, you're getting the full kiwi experience!"

Otsikon lausahduksen sanoi erään surffikaupan myyjä, kun kerroin, että asun ja auttelen lammasfarmilla. Heitä nauratti.

Kokemus tämä ainakin on.

Viikon aikana olen esimerkiksi oppinut ajamaan "gatoria", syöttänyt joka päivä vauvajänistä (tosin eilen se pääsi uuteen kotiin - kauhea ikävä jo), siirtänyt lehmiä ja lampaita, tyhjentänyt kompostin sekä lapioinut hevosenpaskaa. Olen "päässyt" kierrokselle kotiteurastamossa (kokemus sekin) ja kitkenyt rikkaruohoja ruukku ruukulta.

Lampaiden, lehmien ja vauvakanin lisäksi täällä on koiria, kissoja, joutsenia, ankkoja ja kanoja. Ainakin. Lampaat ovat suosikkejani: jostain syystä niin huvittavia ja valloittavia. Olen oppinut lampailta esimerkiksi seuraavaa:

Ruoka on kaikista tärkein ja kiinnostavin asia - oikeastaan se on melko lailla ainoa asia, mitä tarvitsee ajatella. Syödä voi aina, kun vain saa tilaisuuden, ja aina saa olla ahne. On ihan ok töniä ja tyrkkiä, jos on kyse ruuasta.

Jos sattuu olemaa uros, on iha ok, että on monta tyttöystävää - vaikka kymmenen.

Kun pissattaa tai kakattaa, niin antaa mennä: ei haittaa, vaikka katsoisi suoraan jotakuta tai kävelisi samalla.

Vaikka olisikin yli 140-kiloinen järkäle, voi hyvin rimpuilla ja töniä ihmisiä, kun he yrittävät pitää paikallaan. Tai astua varpaille. Mitä sitten.

Sellaista.

Olen huomannut, että täällä oleminen on varsin mukavaa. Ymmärrän helposti, miksi ihmiset hylkäävät liike-elämän ja alkavat elää farmielämää: tarvitseeko hyvään elämään juuri muuta kuin oman puutarhan, vähän joogaa, vähän surffausta ja paljon teetä? Jopa silloin, kun kaadoin sangollisen hevosenlantaa farkuilleni, yllätin itseni hymyilemästä. Tämä ei ole yhtään hassumpaa elämää. Erilaista toki, mutta ihan hyvällä tavalla. Tunnen itseni etuoikeutetuksi, että pääsen kokemaan tämän kaiken - ja vielä näin kivassa paikassa.

Vaivihkaa haaveilen jopa omasta puutarhasta. Tosin kun tulevaisuudessa asun söpössä tiilikartanossa Englannin maaseudulla, minun puutarhassani ei koskaan törmää karmiviin hämähäkkeihin tai ällöttäviin etanoihin.

Elämä on mukavaa muutenkin: pakastimen kyljessä on jääpalakone ja kiehuvaa vettäkin saa hanasta. Ulkona on poreallas ja tenniskenttä, ja siivoja käy täällä joka viikko. Minulla on myös oma huone ja oma kylppäri. (Vihdoinkin pääsin kunnon kuumaan suihkuun.)

Vapaa-ajalla juomme litroittain teetä, katselemme rygbya ja brittiläistä komediaa sekä luemme. Toisaalta olemme käyneet myös rannalla ja ympäröivissä lähikaupungeissa. Olen kirjoittanut paljon, ja jopa käynyt lenkkeilemässä. Kännykkää ja tablettia olen käyttäny minimaalisesti: toisaalta kenkkuilevan netin ja muiden ongelmien takia; toisaalta, koska ulkona on niin mielenkiintoista. Hävettäisi missata kaikki luonnon upeus ja vain kököttää koneella.

Yksi ilta kävin ulkona ihan vain kävelemässä, ja pelkästään se teki onnelliseksi. Elämä ei välttämättä ole tällä hetkellä hirveän villiä tai edes jännittävää, mutta välillä on kiva arvostaa pieniä juttuja. Sitä, kun saa silittää vauvajänistä, kun tuuli iskee kasvoille gatorilla ajaessa, tai kun kissa kiehnää jaloissa.

Ei sillä, että aina hymyilyttäisi ja miettisi elämän pieniä iloja. Ei, kyllä välillä on ihan rehellisesti perseestä. Mutta noin niin kuin yleensä, kyllä elämä on aika kivaa tällä hetkellä.

On tuntunut hyvältä rauhoittua ja ajatella. On ihanaa, kun ei ole tarvinnut stressata, minne mennä seuraavaksi ja mitä tehdä. Ja ei kai sitä muutenkaan pitäisi stressata. Vaivihkaa voisin kuitenkin taas kaivaa kartan esiin ja tutkia, minne jatkaa seikkailua.

Ehtiihän sitä.

Tarinoita ja kuvia riittää, joten kuulemisiin!

From now on I'll be writing a short summary in English at the end of every post: don't be harsh, I'm not going to be writing these with a dictionary next to me... Anyway, at the moment I am volunteering at a sheep farm in the Far North: in exchange for a few hours of work everyday I get accommodation and food. Besides sheep we've got beef, dogs, cats, swans, ducks, chickens...etc. So it has been a wonderful experience so far. I have learned to drive a "gator", done some weeding and fed the animals (including a tiny, adorable baby bunny, which unfortunately moved into a new home yesterday...) - and heaps of other stuff as well. I'm loving life here, and have really enjoyed the beautiful nature. I don't know how long I'll be staying yet and what I'll be doing next, so stay tuned, haha :)

cape reinga

Perjantaiaamuna bussi nouti minut ja rinkkani surffimajasta, ja lopullisena määränpäänä oli Cape Reinga, pohjoinen kärki. En ole tällaisten järjestettyjen kierrosten ystävä, mutta se oli käytännössä ainoa tapa päästä ylös asti. Oikeastaan reissu oli kuitenkin aika mahtava, vaikka asetelma olikin aika stereotypinen minä ja eläkeikää lähestyvät amerikkalaiset pariskunnat.

Ensinnäkin kuski oli rempseä maori, joka höpötteli lähes taukoamatta tarinoita kulttuuristaan ja matkan varrella olevista paikoista. Välillä hän jopa puhui maoria ja vielä useammin lauloi (yllättävän hyvin). Kun tähän kaikkeen tottui, oli retki aika jännittävä. Pysähdyspaikoilla sai haahuilla ihan miten halusi, ja törmäillä muiden bussien matkustajiin.

Oli lounastauko meren rannalla, jäätelöä ja lopuksi vielä ilmaisia voileipiäkin, koska osa ilmoittautuneista ei ollut tullut bussiin.

No, joka tapauksessa, vaikka Cape Reinga oli ihan siisti, sitä ehkä pilasi vähän se turistitunnelma, kun kaikki poukkoilivat toisiinsa ja ihmettelivät. Niin tietysti minäkin, eihän sitä ihan joka päivä näe, kun kaksi merta törmää toisiinsa. Tai näe paikkaa, jossa kuulemma maorien sielut jatkavat kuoleman jälkeen matkaansa eteenpäin. Kuitenkin olisin mieluummin nauttinut siitä kaikesta rauhassa, ilman sitä hälinää ympärilläni.

Niinpä hiekkalautailu jättidyyneiltä alas oli päivän kohokohta minulle. Olen varmasti todella laimea tyyppi, mutta se oli ihan järjettömän hauskaa ja jännittävää, enkä voinut olla kiljumatta silkasta onnesta. Varsinkin kun kaikki katsoivat ja alhaalla satunnaiset ihmiset tulivat sanomaan, että wow, olipa hieno lasku, niin joo, oli se aika kivaa. Ja kyllä, tuo pieni piste on minä: herttaisen brittirouvan kuvaama video oli vähintäänkin huvittava, jos ei ihan onnistunut...

Paluumatka ajettiin 90 mile beachia pitkin - kyseinen ranta toimii nimittäin myös moottoritienä. Ranta ulottuu koko matkan ylhäältä Ahiparaan, missä olin surffikurssilla - ihan siistiä.

Kierroksen jälkeen jännitin vähän, minne pääsen yöksi, mutta onneksi heti ekasta hostellista löytyi tilaa. Palvelu ei tosin ihan täysin vakuuttanut: odottelin puoli tuntia vastaanotossa, soitin ja pimputin ovikelloa... Ja aamulla jouduimme koputtamaan vastaanottohepun ovea, koska poika oli juhlinut koko yön ja nukkunut pommiin.

Sen jälkeen alkaakin taas uusi tarina, palataan siihen sitten, kun on vähemmän myöhä ja näppäimistöni taas toimii...

life is better when you surf

Minulla on maailmassa useita lempiasioita. Yöuinnit, tähtitaivaan katselu, auringonlaskut, fiilis joogatunnin jälkeen - ja maallisia asioita, kuten suihkun jälkeen puhtaaseen sänkyyn sukeltaminen. Ja paljon muita. Mutta mikään lempiasia ei voi voittaa kaikkien lempijuttujen äitiä: merta.

Luultavasti siksi surffaaminen on niin mieletöntä. Aina se ei ole niin mahtavaa, kun aallot heittävät minne sattuu, putoat laudalta ja taistelet päästäksesi pinnalle, ihan vain jotta seuraava aalto voi taas pyyhkäistä ylitsesi... Tai kun rapu näykkäisee neljättä kertaa varpaasta. Muutenkin olen aika tapaturma-altis, ja olen onnistunut saamaan jos jonkinlaisia pikku haavoja ja ikäviä mustelmia. On myös aika väistämätöntä, että saa paljon vettä nenään, suuhun, korviin ja silmiin. Tällä hetkellä tuntuu, että pääkin on täynnä suolavettä ja kurkku on suorastaan kipeä kaikesta nieleksimästäni vedestä. Ei niin kovin kivaa. Niin kuin surffiopettaja sanoi: täytyy muistaa etten ole kala enkä voi hengittää veden alla.

Kaiken kaikkiaan on ollut kuitenkin kivaa. Välillä vähän pelottavaa ja turhauttavaa, mutta myös palkitsevaa: olen jopa oppinut kääntämään lautaa surffatessa, napannut muutaman "green waven" ja oppinut "kilpikonnapyörähdyksen" - eli suomeksi varmaan eskimokäännöksen. Tosin edelleenkään en pääse takaisin pinnalle kovin sulavasti. Totta puhuen yleensä myös lyön pääni surffilautaan ja vedän paljon vettä nenään. Mutta noin niin kuin teoriassa osaan. (Yleensä isot aallot vain pyyhkäisevät minut pois laudalta, ja minulta menee vähintään puoli tuntia, kun yritän meloa pois aallokosta.)

Surffislangissa tunnetaan sana "kook" tai "kuk", millä tarkoitetaan lähinnä täyttä surffi-idioottia. Eli jos näytät ja vaikutat täydeltä aloittelijalta tai muuten vain tyhmältä, surffarit nauravat ja pilkkaavat. Epäilemättä kuuluun tähän surffi-idioottien joukkoon, sillä aina ei vain suju. Yhtenä päivänä esimerkiksi märkäpukuni vetoketju oli hieman auennut, ja lahkeisiini ja hihoini kerääntyi pullottavat vesipallot (ei kai niitä oikein muuksikaan voi kutsua). Se oli aika säälittävän näköistä. Yhtä säälittävän näköistä oli varmaan myös, kun yritin nousta seisomaan surffilaudalla, mutta laudan hihna oli sotkeutunut jalkoihini ja kompastuin. Ja no, näitä kyllä riittää.

Elämä täällä surffimajassa on ollut muuten todella rentoa. Täällä talossa on vain minä, toinen kurssilainen ja kaksi surffiopettajaa. Joka päivä saa ihan mielettömän hyvää ruokaa (luultavasti minun pitäisi tuntea jonkinlaista häpeää siitä, miten paljon olen syönyt täällä) ja välillä olemme ajaneet myös muille rannoille hengaamaan. Lähinnä kuitenkin vain surffaamme, syömme ja oleskelemme. Olen joogannut, käynyt uimassa, ottanut liikaa kuvia auringonlaskuista, kirjoittanut, lukenut, maannut auringossa, ylipäätään vain rentounut. Ei ole ollenkaan hassumpaa, kun terassilta aukeaa näkymä merelle, kuulet koko ajan aaltojen pauhun ja muutenkin on vain uskomattoman kaunista. Kyllä tähän voisi tottua.

Toisaalta olen myös yrittänyt suunnitella, minne seuraavaksi menen. Onnekseni täällä on kanssani kiivi ja myös kanadalaiset surffiopettajat ovat reissanneet jo jonkin verran täällä, joten olen saanut hyviä vinkkejä. Jään tänne vielä perjantaihin asti, ja tiedän ehkä mitä teen sen jälkeen, mutta palataan siihen sitten myöhemmin.

Lisäys: tällä hetkellä olen hostellissa Kaitaiassa ja huomenna kutsuu taas uudet seikkailut, mutta kerron niistä ja tästä päivästä sitten myöhemmin. (Ja miksi oi miksi haaveeni siitä, että vihdoin pääsisin kunnon kuumaan suihkuun kaatuivat viiden minuutin jääkylmään ripotteluun, joka ei rohkaissut kaivamaan edes sampoopulloa esiin... No, ehkä vielä joskus.)

on niin helppo olla onnellinen

Terveisiä tulevaisuudesta! Neljän päivän jälkeen tuntuu, että olisin ollut täällä jo ikuisuuden. On tapahtunut niin paljon kaikkea, on ollut niin paljon mitä tehdä.

Olen oppinut, että asiat eivät tahdo sujua ihan niin kuin suunnittelee. Olen myös todennut, että useimmiten niin parhaat seikkailut alkavat. Ja pahimmat auringonpolttamat.

Kaikkein jännintä ja hyvässä lykyssä parasta on, ettei koskaan tiedä, mitä päivä tuo tullessaan.

En esimerkiksi olisi arvannut, että ruotsalainen tyttö kutsuisi minut aamiaisella mukaan Waiheke Islandille, ja että tutustuisin päivän aikana useaan samanhenkiseen ihmiseen. Uimme, söimme, joimme liikaa viiniä yksityistilaisuudessa johon meidät toivotettiin tervetulleiksi, vaelsimme, tanssimme ja nauroimme. Olin hostellilla takaisin aamukahdelta.

En myöskään olisi arvannut, että päätyisin kämppisteni kaverien kanssa ulkoilmaelokuvaan ja haahuilemaan "homokadun" baareihin. Sillä kertaa meni vielä myöhempään.

Nyt tätä kirjoittaessa olen matkalla pohjoiseen, ja tuntuu todella hyvältä päästä pois kaupungista. Auckland on ihan kiva, mutta nautin ilman muuta enemmän kauniista maisemista ja luonnosta. Siksi myös Waiheke oli niin uskomaton: lyhyen lauttamatkan päässä oli pala paratiisia.

Bussimatka on pitkä, mutta en kaipaa mitään muuta tekemistä kuin ikkunasta ulos tuijottelua ja satunnaista juttelua muiden matkustajien kanssa. Kaksi parasta asiaa täällä ovat maisemat ja ihmiset. Kuka tahansa ohikulkija saattaa kysellä kuulumisia, ja olen jutellut kiivien (ihmisten siis, en hedelmien tai lintujen, eheh) kanssa niin sataman penkillä kuin moottoritievarren kahvilassa. Mainittakoon myös, että hetki sitten minulla oli syvällinen keskustelu buddhismista vanhan brittimiehen kanssa, joka kehui käyneensä Nepalissa yhdeksän kertaa. Muista reissaajista puhumattakaan: hostellissa jutteli porukan kanssa aina jopa hississä - pieni ero kiusallisiin suomalaisiin hissihetkiin. Joku jopa tarjosi pitsaa hississä. Maisemista puolestaan en osaa sanoa mitään. Mitkään sanat tai kuvat eivät tee oikeutta niille.

Seuraavat päivät menevät surffatessa, ja sen jälkeen suunnitelmat ovat toistaiseksi avoinna. (Vähän iloa kyllä vei, kun juttelin äsken miehen kanssa, joka sanoi että joulun aikaan hukkui useita surffaripoikia tällä alueella.)

Kivaa, oikeasti. Saa nähdä minne päädyn.