Wednesday, February 24, 2016

pois mukavuusalueelta



Muistan ensimmäisen päiväni Uudessa-Seelannissa yhtä hyvin kuin eilen tekemäni fetapiirakan.

Kolmenkymmenen tunnin matkustamisen jälkeen olin täysin uuvuksissa. Ajatukset kulkivat hitaasti kuin Linnanmäen maisemajuna, mutta samaan aikaan kävin hieman ylikierroksilla. Oli pakottava tarve puhua jokaiselle vieruskaverille, ja löysinkin ranskalaisen naisen, joka oli matkalla samaan hostelliin, ja vaikutti tyyneltä kuin olisi ollut tulossa viikon joogaretriitiltä. En oikein tiedä, miten kuvailisin sitä fiilistä: olin hikinen, oli menkat, oli kuuma, stressasi, itketti. Heti oli sellainen fiilis, että tämä paikka ei ole kyllä yhtään minunlaiseni, kukaan ei vaikuta siltä, että klikkaisi, ja mietin, että haluan samantien lähteä kotiin.

Hengasin iltapäivän ranskalaisen kanssa. Haukottelin museossa ja kahvilassa ja ties missä - halusin vain nukkua. Tuntui, että koskaan ei ole väsyttänyt niin paljoa. Jäin jossain vaiheessa yksin puistoon, aloin kirjoittaa reissupäiväkirjaani, itkin vuolaasti, ja kirjoitin: "Toisaalta tuntuu ihan perseeltä. -- Rinkan yksi rimpsu on jumissa. Ujostuttaa, pelottaa, ja haluaisin kotiin. Tekisi vain mieli käpertyä tähän."

Puistosta suuntasin supermarkettiin ja satamaan, ja vaikka tapasinkin mukavia ihmisiä matkalla, pidättelin koko ajan itkua. Hostellilla kokkasin täpötäydessä keittiössä, en puhunut kenellekään, eikä kukaan puhunut minulle. Söin, yksin, vaikka ei ollutkaan yhtään nälkä. Pakottauduin syömään, ja sen jälkeen yritin tiskata tiskit mahdollisimman nopeasti, koska silmiäni poltteli. Tietenkin hädissäni särjin lautaseni, minua nolotti kahta enemmän, ja keittiöstä suuntasin suoraan viereiseen vessaan. Annoin kyynelten tulla.

Kahdeksan aikaan illalla päätin, etten enää pysty pitämään silmiäni auki. Sanomatta kenellekään huoneessani tervehdystä enempää, asetuin sängylleni, suljin silmäni, ja nukahdin.

Heräsin hieman myöhemmin harjaamaan hampaat, ja tunsin itseni jo hieman enemmän ihmiseksi. Juttelin ruotsalaistytön kanssa vessassa, ja kerrottuani, että saavuin sinä päivänä, hän katsoi minua, ja henkäisi, että olet varmaan rättiväsynyt. No, joo.

Menin takaisin sänkyyn, mutta heräsin uudelleen aamukolmelta. Olo ei tuntunut yhtään paremmalta. Itkin hiljaa varmasti tuntikausia: jaoin huoneen seitsemän muun kanssa, mutta tunsin itseni naurettavan yksinäiseksi. Mietin jo, että aikaistan lentolippujani ja kidun täällä vain muutaman kuukauden. En nukkunut enää silmäystäkään, mutta joskus seitsemän aikaan nousin ja päätin ryhdistäytyä. Tajusin, että en voi matkata näin kauas, enkä sitten edes antaa maalle mahdollisuutta.

Monta kuukautta myöhemmin olen ymmärtänyt, että tuo kaikki oli ihan normaalia. En ole ensimmäinen enkä viimeinen, joka saapuu uuteen maahan yksin, ja heti ajattelee, että tämähän on ihan paskaa. Kyllä se siitä. Totta kai se on shokki. Minulle tämä oli ensimmäinen iso matkani yksin, sinne saapuessani minulla ei ollut juuri mitään suunnitelmia enkä tiennyt paljoa oikeastaan mistään. Olin ihan hukassa, suoraan sanottuna. Ja joskus on oltava, ja joskus on vain annettava sen kaiken tulla ulos.

Kun saavuin vaihto-oppilasvuotenani kotiini, fiilikseni oli oikeastaan aika samanlainen. Väsytti, olin kuumeessa, kipeänä, ja kaiken kaikkiaan aika hämmentynyt. Yhdeksän kuukautta vieraassa perheessä, mitä oikein mietin? Ja no, sitä vuotta en vaihtaisi pois mistään hinnasta.

Mikä tässä nyt on se opetus? Välillä on astuttava pois mukavuusalueelta, ja koettava jotain epämukavaa. Yleensä siitä seuraa ihan hyvää. (Lopulta itkin aika paljon, kun jouduin lähtemään Uudesta-Seelannista - kokonaisen vuoden jälkeen, enkä vain parin kuukauden.)

Toisekseen: koskaan ei tiedä, mitä tapahtuu. Ne vähätkin suunnitelmat, joita minulla oli, vaihtuivat moneen kertaan. Päätin esimerkiksi, että puoli vuotta ei ole tarpeeksi, ja siirsin lentoja ja yliopisto-opintoja. Sitten päätin, että Eteläsaaren ja talven sijaan haluan jonnekin lämpimään ja eksoottiseen, joten pienen arvonnan jälkeen ostin lentolipun Tongaan. Toinen mahtava harppaus pois mukavuusalueeltani, johon palaan myöhemmin!

Nyt olen taas Suomessa, ja jälleen kerran tilanteessa, missä en yhtään tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Se ei kuitenkaan pelota ihan niin paljoa kuin joskus aiemmin.

ps. Tää oli taas sarjassamme arkistojen kätköistä, mulla on vaikka ja mitä jo puolivalmiina!

Friday, February 12, 2016

seikkailun vuosi 2015



(Tän kirjoitin jo kuukausi sitten Uuden-Seelannin puolella ja nyt sain vihdoin viimeisteltyä, heh... Nyt kun aikaa on niin koitan muutenkin saada kertomuksia ulos!)

2015 oli ilman muuta elämäni paras vuosi.

Ja sitten taas vaikein. Oikeastaan koko vuosi oli sellaista vuoristoradalla liitelyä - harvoin on ollut tasapaksua eloa, joko olen ollut tosi hyperonnellinen tai sitten itkenyt peiton alla murtuneena.

Monet jutut olivat uusia viime vuonna. Eniten sellaiset perusjutut kuten vuokran maksaminen tai omien ruokaostosten tekeminen koko ajan, sillä en ole asunut omillani aiemmin. Piti oppia elämään itse uudessa maassa ja selvittää kaikkea veronumeroista ja puhelinliittymistä paikasta toiseen liikkumiseen ja vakuutusehtoihin.

Toisaalta, harvoin on pitänyt selvitä mistään oikeasti yksin. Aina on ollut joku tuttu tai tuntematon, joka on ollut halukas auttamaan, kuuntelemaan tai halaamaan. Minulla oli hämmentävän monia vastoinkäymisiä vuoden aikana: ryöstöä, loukkaantumista ja kipeänä olemista. Ei mitään maailmaa kaatavaa, mutta haasteita kuitenkin. Hyvin selvisin, loppujen lopuksi.

Aloitin vuoden Suomessa, ja sen jälkeen on muuttunut niin moni asia. Olen ollut töissä lammasfarmilla, surffikaupassa, motellissa, viiden tähden resortissa ja tongalaisen perheen luona pitämässä huolta vuohista ja kanoista. Olen ehkä vähän parempi surffaaja kuin vuosi sitten, ostin viime vuonna ensimmäisen skeittilautani, kävin ekaa kertaa elämässäni lumilautailemassa, laskuvarjohyppäsin vuorten yläpuolella ja hyppäsin benjin kanjonissa.

Olen sohvasurffannut, pyörinyt vasta tapaamieni tuttujen nurkissa ja yöpynyt ekaa kertaa hostelleissa. Takana on lukuisia enemmän tai vähemmän kiusallisia ensitreffejä - yksien päätteeksi juoksimme keskiyöllä mereen vaatteet päälle, toisilla auto hajosi tien varteen ja liftasimme yhdessä kotiin.

Sydän pakahtuu, kun mietin ekaa Uuden-Seelannin kotiani, Mount Maunganuita. Niitä lukuisia iltoja, kun kävelin paljain varpain rannalla tähtiä tuijotellen, tai surffasin auringonlaskussa. Kerran nukuin noin viiden peiton alla rannalla, ja kävin yön aikana ainakin kahdeksan kertaa pissalla. Välillä ravintolassa työskentelevällä kaverillani oli tapana pyöräillä myöhään illalla luokseni ja tuoda leftover-kakkua. Pari kertaa revin itseni ylös aamuviideltä, jotta näkisin auringonnousun kukkulan huipulta.

Ihaninta on ollut reissata autolla. Mieluiten surffilaudat katolla ja makuupussit peräkontissa. Nukkua teltassa, pysähtyä jokaikiselle rannalle ja kerätä kauniita simpukoita.

Vuoden mielenkiintoisin kokemus oli kuukausi Tongassa. Kirjoitan tästä vielä kunnolla myöhemmin, mutta en tule koskaan unohtamaan sitä fiilistä, kun en ollut päässyt suihkuun melkein viikkoon, pessyt vaatteita kolmeen viikkoon ja ihoni oli auringonpolttama. Näin rottia sisällä ja nukuin keikkuvan lautan lattialla kaksi yötä.

Queenstownissa eläminen on ollut aika hullua, täysin erilaista kuin mikään muu vuoden aikana. Ulkona käyminen on vähän niin kuin tämän kaupungin juttu, ja vaikka en joka viikko jaksakaan tapahtumien keskellä raahautua, on tässä parin kuukauden aikana ollut jokuset aika hauskat tanhut. Tämän paikan viba on välillä rasittavan rento, mutta viime aikoina minulla on ollut ihan samanlainen kepeilyfiilis, ja rakastan täällä asumista juuri nyt syvästi.

Parasta on kuitenkin aina ne tyypit, keitä reissatessa tapaa. Yksi irlantilainen, jonka kanssa aloin jutella bussissa, ja joka sai seuraavan viikon aikana nauramaan minut joka päivä niin, että silmistäni räiskyi kyyneleitä. Saksalainen kämppikseni, joka oli samaan aikaan kuin äiti ja sisko. Viimeisimmän työpaikan kaverit - siivoaminen on perseestä, mutta kaikkien niiden kikatuskohtausten jälkeen minulla on oikeasti ikävä koko paikkaa. Yksi hollantilainen, joka hyppäsi vaatteet päällä jääkylmään järveen ihan vain viihdyttääkseen minua, ja kerran osti minulle rasiallisen konvehteja, koska sanoin, että minulla on huono päivä. Ja miljoona muuta ihan parasta tyyppiä.

Olen niin iloinen, että olen Uudessa-Seelannissa, ja että uskalsin lähteä tänne, ja sitten jäädä pidemmäksi aikaa. Joskus maaliskuun puolivälin tienoilla kirjoitin päiväkirjaani: "Maailman toisella puolella kaiken tuntee jotenkin täydemmin." Se jotenkin tiivistää tämän vuoden - kaikki on tapahtunut ihan täysillä. Välillä hommat on kussut ihan satakolkytprosenttisesti, mutta onneksi onnen hetket ovat olleet ihan yhtä isoja. Kädet eivät riitä laskemaan, miten monta kertaa viime vuoden aikana minulla oli sellainen "ei hitto, en tiedä mitä teen elämälläni tai yhtään millään" -kriisi, mutta jos jotain olen väistämättä oppinut tekemään, niin päätöksiä. Yhä ahdistun ja pähkäilen loputtomasti, mutta joo, aina sitä lopulta jotain keksii.

Aloitin vuoden 2016 järven rannalla ilotulituksia katsellen. Toisessa kainalossa oli irlantilainen poika, toisessa englantilainen tyttö. Halasimme toisiamme tiukasti, ja ajattelin siinä hetkessä, että aika kivasti on kaikki. Tietysti sitten pari tuntia myöhemmin kompastuin kävellessäni, ja kaverini kantoi minut mäkeä ylös kotiin, ja seuraavana päivänä sairaalaan. Leivoin kiitokseksi pahanmakuisia keksejä.

Vuosi siis melkolailla alkoi murtuneella jalalla. Satutin itseni kaksi päivää ennen viimeistä työpäivää, pari päivää ennen kuin olin meinannut lähteä reissaamaan. Minun on muutettava parin päivän päästä pois nykyisestä kämpästäni, enkä vielä ihan tiedä, minne menen. En voi vielä reissata jalkani kanssa, ja rasittaa olla riesa kavereille - kysellä, milloin joku on menossa ruokakauppaan, kysellä kyytejä ja apua.

Toisaalta on ollut hauskaa huomata, miten helppoa liftaaminen on kävelykeppien kanssa. On ollut sydäntä lämmittävää, kun ihmiset ovat menneet vähän sivuun omalta reitiltään viedäkseen minut ovelle asti. Ehkä se kuitenkin oli myös se viime vuoden juttu - loppujen lopuksi mieleen ovat jääneet ihmiset jotka ovat antaneet minulle mielettömän paljon. Inspiraatiota, seikkailunhalua, rakkautta, hauskoja hetkiä, ruokaa ja yöpaikkoja. Niin paljon kaikkea. Ihana vuosi.