welcome to middle earth

En nyt väitä, että olisin tullut Uuteen-Seelaantiin vain päästäkseni Hobittilaan, mutta rehellisyyden nimissä olen puhunut siellä vierailusta, no, jonkin verran. Joten kun viimein tarjoitui mahdollisuus tehdä pieni road trip parisen viikkoa sitten, olin ainakin pienesti innoissani.

Kuulemma näytän siltä, että olin ihan kotonani hobittikolojen luona: siltä tuntuikin. Paikka näytti ja tuntui juuri siltä kuin olin aina ajatellut. Taianomaiselta.

Okei, se ei ehkä ollut niin taianomaista, että pari tusinaa muuta wannabe-hobittia tallustelivat myös kanssani, mutta mitä pienistä. Yksi kohta pois siltä kuuluisalta tynnyrilistalta.

(Palailen taas ihan kohta, toivottavasti, mutta nyt unta - terveisin kolmet synttärijuhlat neljässä päivässä...)

sen kummempia miettimättä

Hyvät hetket ovat usein odottamattomia. Sellaisia spontaaneja päähänpistoja.

Siihen tyyliin, että päätimme palkita itsemme Mäkkärin jäätelöllä sen jälkeen, kun olemme juosseet rappuset ylös vuoren huipulle. Sitten päätimmekin, että miksi odottaa, kun voimme palkita itsemme jo etukäteen. Ja vaikka vähän houkuttikin suunnata takaisin kotiin jäätelön jälkeen, urheasti marssimme vuorelle, juoksimme ylös, odottelimme jopa auringonlaskua, ja valitsimme uuden (suljetun) reitin alas. Matkalla pysähdyimme ainakin kolmekymmentä kertaa, koska oli ihan pakko ottaa kuvia ja vähän kiroilla ääneen, että kylläpä täällä on kaunista. Juoksumatka kotiin tuntui tuskaiselta: nousuveden aikaan hiekka on toivottoman upottavaa, ja jalat tuntuivat jo valmiiksi messinkisiltä. Siksi perillä oli pakottava tarve rojahtaa hiekalle, ja lipsauttaa suusta, että pitäisikö mennä uimaan.

Äkkiä paidat pois ja juosten kylmään mereen.

Parasta.

Tämäntapaisia hetkiä on koko viikko ollut täynnä.

Olen sanonut kyllä, kun kaveri on kysynyt yömyöhään autoretkelle katsomaan kiiltomatoja. Olen viettänyt ensimmäisen oikean vapaapäiväni moneen viikkoon, ja sinä päivänä menimme kaverini kanssa vesiputouksille seikkailemaan. Hyppäsin karmivan korkealta jääkylmään veteen, ja se oli huikean hauskaa.

Yleensä en ole aamuihminen, mutta spontaanista päähänpistosta suostuin heräämään aamukuudelta, ja odottelemaan auringonnousua vilttiin kääriytyneenä tortillana kalliolla. Meren rannalla, tietenkin. Tiedän, että sanon tätä koko ajan, mutta vain koska tarkoitan sitä: Oli niin kaunista, että itketti.

Joskus hyvät hetket ovat vain sellaisia, että naapurikaupan myyjä antaa intialaisia porkkana-asioita (ei mitään hajua mitä ne olivat) mukaan, ihan vain koska valitit olevasi väsynyt ja nälkäinen. Tai se hetki, kun pääsee kotiin uuvuttavan juoksulenkin jälkeen.

Eilen ostin skeittilaudan, mikä ei ollut mitenkään spontaani päähänpisto. Se on jotain mistä olen puhunut pienellä kaipuulla jo ennen tänne tuloa, joten sen hankkiminen oli oikeastaan helpottavaa. Tiedättehän, kun kovasti haluaa jotain, mutta ei vain saa aikaiseksi, ja kun viimein saa, tuntee vain aitoa tyytyväisyyttä.

Toki nyt tunnen myös pientä kipua nilkassa ja minulla on jopa entistä enemmän mustelmia, mutta se on pientä siihen verrattuna, miten vapauttavaa on kruisailla yöllä pitkin tyhjiä katuja, miten pienet painonvaihtelut saavat niin paljon aikaan. Makasin levottomana sängyssäni monta tuntia ennen kuin pystyin nukahtamaan, sillä mielessäni halusin yhä olla hieman maanpinnan yläpuolella. Samalla mietin, että miksi odotin näin pitkään.

Yleispätevä ohje elämään: Lopeta odottaminen ja anna mennä.

Good moments are often unexpected. So when you get the chance, say yes to swimming in the ocean, jumping off a cliff to ice cold water and buying a skateboard. Good things will come your way after that, I promise.