honey, take a run down to the beach

Ähky. Se ehkä kuvaa parhaiten tämän hetken olotilaa. Kun on niin paljon kaikkea, että on ihan pihalla. Kun kymmenessä päivässä elää niin paljon, että se tuntuu mahdottomalta. Kun ei millän viitsi sanoa ei, ettei jää paitsi mistään siististä.

Noin kirjoitin joku aika sitten reissupäiväkirjaani. Sama fiilis on edelleen.

Kun elää ja elää ja elää, jossain vaiheessa tulee seinä vastaan. Rupeaa miettimään, että milloin olen edes viimeksi miettinyt mitään kaiken tämän tekemisen keskellä.

Stop thinking, start doing, sanoi joogaope joku aika sitten. Nyt haluan tehdä päinvastoin.

Tämän viikonlopun tavoitteeni on ottaa rauhallisesti. En aio kiivetä vuoren huipulle keskellä yötä (onneksi kuulin vasta jälkeenpäin, että joku oli vuosia sitten tapettu siellä yöllä...), syödä kakkua pihalla iltamyöhään tai mitä muuta hupsua sitä nyt onkaan tullut tehtyä. Aion vain tehdä vähän töitä, oleskella, toivottavasti surffata, tehdä pitkiä rantakävelyitä... No, saa nähdä. Ikinä ei tiedä mitä tulee tapahtumaan.

On tässä viikon aikana tapahtunut kyllä paljon kaikkea sellaistakin, mitä voisin harkita tekeväni uudelleen. En koskaan pahoita mieltäni ilmaisesta hiustenleikkuusta tai päivällisestä - vaikea ainakaan kuvitella. On myös mukavaa tuijotella tähtiä rannalla viltin alta, kokeilla suppausta, olla ei vain yksissä vaan jopa kaksissa grillijuhlissa, syödä päivällistä vuoren huipulla auringon laskiessa, surffata sateessa, mennä taas rantajoogaan ja nähdä uskomattoman kauniin sateenkaaren, tavata vanhoja reissaajakavereita... On ollut aika tapahtumarikasta ja spontaania eloa.

Mutta joo. Tämän hetken olotila mätsää aika hyvin ulkona olevan harmaan pilvipeitteen kanssa. Yleensä olen iloinen, mutta tänään kaikki tuntuu kamalan vaikealta. Nyt illalla tuntuu jo ihan kivalta: surffasin auringonlaskussa, kävin ostamassa kammottavan kallista jäätelöä ja vielä suklaatakin (joo, mulla on ongelma) ja pidimme tyttöjen kanssa leffaillan (läheltä piti, etten nukahtanut lattialle).

Eipä tässä muuta. Suomen kieli tuntuu sen verran kaukaiselta, ja kohta on parasta kömpiä unten maille, koska lupasin herätä katsomaan auringonnousun...

Kuvat nyt ovat ihan satunnaisia, ja niitä piisaa, joten koitan palailla taas kohta, hih. (Huvitti kyllä katsoa nuo "surffivideoni"... 20 minuuttia niistä koostui siitä, että lähinnä istuskelin tai röhnötin laudallani, tai jos yritin napata aaltoa, ilmeeni näytti kuvastavan jonkinlaista sadan vuoden ummetusta. Enkä koskaan tietenkään napannut yhtäkään green wavea.)

Lately... I've been living. Just living. The kind of living where you say yes to climbing up the mount in the middle of the night, eat cake late at night outside, stargaze on the beach, surf in the rain, walk every day on the beach... It's been eventful and spontaneous to say the least. Right now I feel like taking it easy though, since there's been so much going on for the past few weeks. But yeah, we'll see. You never know what will happen.

elämää meren rannalla

On joitain asioita, joita toistelen täällä joka päivä. Täällä on niin kaunista. Olen niin onnellinen. En voi uskoa, että olen täällä. En voi uskoa, että asun täällä.

Kävelin äsken rantaa pitkin kotiin, ja mietin noista jokaista. Takana oli rantajoogaa auringonlaskussa, samalla kun surffarit nauttivat vielä viimeisistä aalloista ennen valon loppumista. Yläpuolellani oli kirkas tähtitaivas, vasemmalla kaukana merellä salamoi. Sillä hetkellä olin niin täydellisen onnellinen, että kirjaimellisesti itkin ilosta.

Juuri nyt ja tässä on vain niin kivaa.

"Et ole ennen tainnut asua meren rannalla", sanoi tuttu. Sen vissiin huomaa: meren kutsu on aika voimakas. Olla paljain jaloin, hiekkaa joka paikassa, suolavettä suussa, surffilaudasta saatuja mustelmia kaikkialla... se on täydellistä.

Siksi olenkin nauttinut olostani aika paljon. Ensin vietin muutaman päivän hostellissa, ja jopa siellä oli kivaa. Oli olutta ja surffiyritystä argentiinalaisten kanssa, naureskelua yömyöhään kämppisten seurassa, jäätelöä, vuoren huipulle kipuamista, hyviä kavereita ja se päivä, kun sytytin spagettini tuleen.

Kuitenkin oli hyvä päästä hieman kotoisampaan ympäristöön. Tämän hetken meininki on, että siivoan pari tuntia pienen motellin huoneita melkein joka päivä, ja vastineeksi jaan kämpän japanilaisen naisen kanssa ja saan käyttää surffilautoja ja polkypyörääni niin paljon kuin sielu sietää.

Päiväni ovatkin olleet aika tapahtumarikkaita, eikä koskaan tiedä, milloin päätyy juoksemaan yöllä vaatteet päällä mereen, tai milloin saa drinkkikutsun iltakävelyllä. On ollut ulkoilmaelokuvaa (Jaws - onneksi nukahdin nurmikolle, niin ei ole niin kova kammo mennä uimaan) ja pilatestuntia. Eilen syklooni Pam toi tänne niin valtavia aaltoja, että olisi voinut kuvitella, että rantaan olisi laskeutunut ufoalus: joka puolella rantaa oli niin paljon pällistelijöitä, että kriketin maailmancupin yleisökin kalpenisi.

Koitan ottaa kaiken irti viereisestä rannasta, oli se sitten aikasin herääminen, jotta näen auringonnousun, iltakävely, surffipäivä tai ihan vaan uiminen. Ei siitä nyt vain pääse yli eikä ympäri, että meri on yksi maailman parhaista asioista.

Enkä nyt tarkoita, että naamallani olisi aina onnellinen virne korvasta korvaan (vaikka usein onkin, ja joku kysyi, että onko koskaan niin, että en hymyilyisi). Nämä puolitoista viikkoa ovat oikeastaan olleet aikamoista tunteiden vuoristorataa: tuntuu, että olisin elänyt monen kuukauden edestä. Tavallaan asioita tapahtuu niin paljon, että itse olen ihan pihalla kaikesta. Mutta olen päättänyt, että se on iha ok. Kerrankin elämässäni annan kaiken olla randomia ja sekavaa sen kummemmin miettimättä, ja aion vain olla ja elää. Antaa asioiden tapahtua.

Eikä onnettomuuksiltakaan voi välttyä, jos sattuu olemaan minä. Mustelmien ja pikkuhaavojen lisäksi astuin viikko sitten rannalla terävään puunpalaseen, enkä vieläkään pysty kävelemään ihan normaalisti. Ja koska tämän päivän aallot olivat pelottavan isoja, onnistuin rikkomaan yhden surffilautani evistä... Aina noloa, mutta varsinkin silloin, kun kyseessä ei ole oma lauta. Myös polkupyöräni meni rikki: ilmeisesti joku oli potkaissut sitä ja toinen käsijarru ei enää toimi. Ylipäätään pyöräni jarrut kuulostavat hieman kuolevien kissojen kuorolta.

Pikkuvikoja, pikkuvikoja.

Kaiken kaikkiaan on kuitenkin hassua, että olen ollut täällä vasta puolitoista viikkoa. Kai se vaan on niin, että kun joku paikka tuntuu kodilta, tuntuu kuin siellä olisi ollut ikuisuuden. En varsinaisesti ajatellut, että jämähtäisin tänne, mutta niin siinä taisi käydä. Kohtalon johdatusta ehkä, mutta juuri nyt on vain hyvä olla ja elää hetken aikaa, miettimättä sen kummemmin, että mitäsitänytsittaasseuraavaks ja niin pois päin. Ei mitään hajua, mitä edessä on, mutta juku, se vasta onkin mahtavaa (ja hämmentävää).

Mutta nyt, taidan tehdä iltateetä, syödä vähän suklaata (olen himoinnut suklaata niin pitkään, ja vihdoin annoin periksi ja ostin ekan Uuden-Seelannin levyni, heh) ja odottaa, että kaveri tuo jälkkäriä. Hehe.

At the moment I live in Mt Maunganui, and after just week and a half it already feels like home. I clean motel rooms, surf (well, I try to, at least) whenever I get a chance and just try to enjoy life to the fullest. There's been beach yoga, pilates, outdoor cinemas, sunsets and sunrises, stars, nighttime ocean swimming and just lots of adventuring. So basically, things are pretty good.

tarina pikkukaupungista

Jospa vihdoin pihahtaisin jotain täälläkin: jotenkin kuutamokävelyt, auringonlaskut, surffaus ja ylipäätään kaikenlainen nauttiminen ovat vieneet mennessään, enkä ole juurikaan koskenut koneeseen. Mutta nyt, ehkä vihdoin kirjoitan loppuun Tauranga-tarinani ja ensi kerralla kerron enemmän tämän hetken elosta...

Viime päivät ovat olleet vähän hämmentäviä.

Uuteen paikkaan saapuminen on aina jännittävää ja hämmentävääkin, mutta jostain syystä Tauranga on ollut hankalin paikka matkallani tähän mennessä. Ehkä se on se, kun saapuu rantaparatiisin jälkeen taas kaupunkiin, vaikkakin pienehköön sellaiseen. On taas pankkeja, paljon autoja, ihmisiä, kiireen tuntua. Kaveri sanoi, että Tauranga on pieni kaupunki, joka yrittää olla iso kaupunki, ja se on aika osuvaa, ja jostain syystä ärsyttävää. Oli helpottavaa lähteä pois. Ehkä se oli se yksi sateinen päivä, kun istuin liian monta tuntia kirjastossa, ja ahdistuin kaikesta. Tai kun saavuin uuteen sohvasurffauspaikkaan, ja hetken tunsin itseni näkymättömäksi kaiken sen rugbyn ja kriketin katsomisen keskellä.

Tunteet ovat menneet aikamoista vuoristorataa. Olen itkenyt, nauranut niin että kyyneleet valuvat, jännittänyt, hymyillyt. Tavannut paljon uusia ihmisiä. Neljän päivän jälkeen huomaan, että alun kankeuden jälkeen paikka ei kuitenkaan ole hassumpi. Vaikka olo on välillä ollut hieman hankala, on hyviä hetkiä ollut paljon.

Oli se päivä, kun istuin singaporelaisen kaverini kanssa kattoterassilla, ja joimme hänen itsetekemäänsä hehkuviiniä. Samana päivänä tilasin niin ison annoksen fish & chipsejä, että en jaksanut syödä kaikkea edes kahdelta istumalta.

Ennen Taurangaan tuloa oli sohvasurffaustyyppi, joka toivotti tervetulleeksi, mutta sanoi, että sänky on jaettava hänen kanssaan. Yllättäen en ottanut tarjousta vastaan.

Sitten yhtenä päivänä otin bussin naapurikaupunkiin, Mt Maunganuihin. Tunsin itseni rauhalliseksi, kun kävelin ympäri vuorta, uin, kävelin hiekkarannalla ja katselin surffareita. Tapasin myös mukavan japanilaisnaisen matkalla, ja jatkoimme matkaa yhdessä. Noin vain.

Sitten oli se päivä, kun oli tarkoitus tavata samaa japanilaisnaista, mutta ensin missasin oikean bussipysäkin, sitten hyppäsin väärään suuntaan menevään bussiin, ja lopulta nousin bussiin, joka kiersi kaukaa, mutta ainakin saavuin lopulta perille. Ja vaikka huomasin, että minulla ei ollut oikeaa numeroa, jotta voisin ottaa yhteyttä naiseen, ja alkoi sataa ja tärisin sortseissani ja topissani, minua hymyilytti. Tunsin itseni tyhmäksi, mutta hyvällä tavalla. Keli oli karmea, mutta meren äärellä oli silti kivaa. Sitä paitsi pakenin sisään kahvilaan bussissa tapaamani paikallisen kanssa.

Kaikkein omituisin oli ehkä se ilta, kun isäntäni ja hänen tyttöystävänsä tekivät brasilialaisia drinkkejä. Ne olivat niin vahvoja, että tuntui, että sekä ymmärsin että puhuin sujuvasti portugalia ja espanjaaa (huushollissa oli niin kiwimies, brittimies, brasialaisnainen kuin chileläispariskunta). Matka jatkui keskustaan, ja tiedän ainakin opettaneeni paljon suomenkielisiä sanontoja, saaneeni kutsun grillijuhliin ja tutun tanssittaneen minua niin, että olin enemmän pää ylösalaisin ja jalat ilmassa kuin turvallisesti jalat kiinni lattiassa. Jollain tavalla se kaikki tuntui hyvin kiwimäiseltä. Hauskalta. Kerrankin törmäsin vain paikallisiin, enkä yhteenkään reppureissaajaan, mikä on kivaa vaihtelua. Aina on kivata tavata muita reissaajia, mutta paikallista elämäähän tänne tultiin näkemään. Joten.

Viikko sitten suuntasin kokonaan naapurikaupunkiin, mutta jatkan siitä sitten ensi kerralla! Hassua on, miten nyt kun en enää oleskele Taurangassa, se ei enää olekaan hassumpi. Sain eilen jopa ilmaista nuudeliwokkia kivoilta korealaisilta, kun vietin päivän kaupungissa.

Silti, mikään ei ole parempaa kuin asua ihan meren rannalla.

Too tired to translate...

two days in a paradise

En edes tiedä, mistä aloittaa. Olen ehtinyt lähteä lammasfarmilta, viettää päivän Aucklandissa, päivän bussissa, muutaman päivän täydellisessä paratiisissa, ja pari päivää Taurangassa. (Tauranga ei tunnu ihan minun paikaltani, mutta palataan tämän hetkisiin seikkailuihin myöhemmin.)

Ihan rehellisesti, Hahei on luultavasti lempipaikkani Uudessa-Seelannissa tähän mennessä. Ehdin käydä viidellä eri rannalla, kaivaa itselleni kuumavesialtaan ja rakastua sympaattiseen pikkukaupunkiin täysin. Sohvasurffasin myös ensimmäistä kertaa, eikä se ollut yhtään hassumpaa. Itse asiassa surffi-isäntäni kokkasi mahtavaa ruokaa joka päivä, vei minut keinumaan rannalle (en aio valehdella: tärisin aika lailla joka kerta, kun piti hypätä kielekkeeltä köyteen), lainasi snorkkelia ja pyörää sekä vei kuutamokävelylle maorilinnoitukseen. Hauska fakta: tyyppi on omien sanojensa mukaan käynyt Suomessa lukemattomia kertoja, koska "on kiva mennä sinne, kun kovin moni ei mene". Itse asiassa sain häneltä jopa salmiakkia mukaani!

Lähellä oli lukuisia turistipaikkoja, kuten Cathedral Cove ja Hot Water Beach, joten olihan ne molemmat koettava (ja kuljettava nolosti selfietikku kourassa). Törmäsin jopa bussin kanssamatkustajaan Hot Water Beachillä, joten sain hengata tytön ja tämän kaverien kanssa - ikinä ei tiedä, mistä löytää kavereita (pätee myös siihen, miten pari päivää sitten sain hyvän kaverin bussin singaporelaisesta vierustoverista, ja eilen hengasin monta tuntia japanilaisen naisen kanssa sen jälkeen, kun hän tuli kysymään minulta neuvoa kartan kanssa).

Nämä pari päivää menivät todella nopeasti (ja rentouttavasti), enkä yhtään panisi pahitteeksi, jos voisin viettää enemmänkin aikaa siellä. Ehkä vielä palaan joku päivä!

Eipä tämän enempää asiaa: suomen kieli hieman tökkii tällä hetkellä.

I left the sheep farm about a week ago, and since then I've been to Auckland (again), Hahei (perfect paradise) and Tauranga (still here). Hahei has been my favorite place in New Zealand so far: there were heaps of beaches (including Cathedral Cove and Hot Water Beach) and my first-ever couchsurfing host was wonderful. I was so sad to leave Hahei, especially since Tauranga isn't really my cup of tea. But that's a whole new story.