onnellisuushypetys

Tänään kävelin kaupunkiin, ja huomasin yhtäkkiä hymyileväni leveästi. Olen onnellinen, tajusin.

Kaikkien näiden vastoinkäymisten ja välillä aika paskojenkin viikkojen jälkeen tuntuu, että vaihteeksi on taas hommat aika hyvin.

Viikko sitten pääsin eroon rannetuesta - loppujen lopuksi ranne oli vain nyrjähtänyt - ja nyt käsi toimii jo aika normaalisti. Ja minulla on uusi työ! Aloitin viime viikolla, ja pitkästä aikaa on kivaa tehdä kokopäiväistä työtä, tavata uusia ihmisiä, kaikkea sen sellaista. Ilmeisesti minusta on myös tullut yksi niistä sali-ihmisistä - mutta lähinnä, koska meillä on töissä salin yhteydessä myös sauna, uima-allas ja parit porealtaat. Tai siis "sauna", en kyllä väittäisi, että nämä täällä oikein ymmärtäisivät saunan päälle...

Löysin nykyisen asuinpaikkani aika kiireessä ja paniikissa, ja vähän pelotti, että millaista on jakaa pitkän aikaa huone ennestään tuntemattoman tytön kanssa - se on mahtavaa. Kämppiksestäni on tullut yksi parhaista ystävistäni, ja hänen kauttaan olen tavannut muitakin kivoja ihmisiä. Nyt kun "äitini" kohta muuttaa pois, tilalle tulee yhteinen kaverimme, joten paljoa ei varmaan asiat tule muuttumaan. Jee! (Vaikka okei, kohta olisi kyllä mukava saada vaihteeksi oma huone.)

Ylipäätään olen kuin vahingossa saanut kavereita, jotka ovat vähintäänkin siistejä. Ei minulla ehkä vielä mitään miljoonaa sydänystävää ole, mutta kuitenkin jokunen tyyppi, jonka seurassa hengata. (Pakko kyllä sanoa, että kaupungin miesrintamaa tuntuu vaivaavan vähän sellainen, no, kusipäisyys, joten suosittelen kaikkia muitakin pysyttelemään niistä otuksista kaukana...)

Minulla on koko ajan päällä enemmän tai vähemmän iso Queenstown-kriisi, mutta loppujen lopuksi taidan olla aika tyytyväinen elämääni täällä. Joo, tämä paikka on kupla, ja aina on kivaa päästä pois täältä, ja joo, turisteja on niin paljon, että tämä ei edes tunnu todelliselta paikalta... mutta kaipa porukka tykkää tästä ihan syystä. Kansainväliset vibat, kauniit maisemat, rento meininki, mitä näitä nyt on.

Mieluummin kyllä asuisin meren rannalla - reilu viikko sitten pääsin taas kirmailemaan paljain varpain merivedessä, ja pääsi pieni itku. Mikä siinä onkin, että meri on sataprosenttisesti minun paikkani? En usko, että koskaan haluan asua enää pitkää aikaa kaukana merestä. Luulen, että ollakseni jotakuinkin järjissäni, tarvitsen säännöllistä meriterapiaa ikuisesti.

Sellaista. Onko tässä nyt ihmeitä tapahtunut? Perus haikkausta, road tripejä, pitkiä iltoja ulkona, seikkailuita, synttäreitä... Tänään olen vapaalla, ja olen lähinnä keskittynyt syömään ja chillaamaan. Itse asiassa voisin kohta taas riipaista jotain hyvää syötävää... heihei!

Last time I wrote about how all my misfortunes had me feeling a bit down.

Well, today I was walking into town and suddenly caught myself smiling widely: I realized that I was happy. Really happy. Although I have a bit of a love-hate relationship with Queenstown, I guess I'm pretty satisfied with how things are right now. Life's good!

hei, kaikki ok

Reissaaminen ei ole helppoa, niin kuin ei elämä yleensäkään. Mutta viime aikoina on kyllä ollut poikkeuksellisen koettelevaa.

Sanoisin, että sen jälkeen kun palasin Tongasta, on elämä tuntunut aika tahmealta. Kai se on aina sama, kun palaa jostain lämpimästä ja siististä paikasta, mutta en ajatellut, että olisi vaikeaa palata Uuteen-Seelantiin. Hei, sielläkin on rantoja ja kivoja ihmisiä ja meri ja ja... Ei se silti ole sama asia, ja ensimmäiset päivät pyörin tylsistyneenä ja vähän harmistuneena kaverin nurkissa.

Joten kun kaveri ehdotti, että lähtisimme pienelle retkelle ja minä voisin pyöriä itekseni sillä aikaa, kun hän on kouluretkellä, olin aika fiiliksissä. Uutta ja jännää!

Vähän liiankin jännää, sillä suurimman osan päivästä päädyin viettämään poliisiasemalla. Pari poitsua ryöstivät rahani ja kännykkäni ja säikäyttivät minut perin pohjin, ja mietin, että olisiko Tongassa käynyt näin? Ehkä, mutta siellä oli itsestäänselvää, että tuntemattomat haluavat auttaa minua ja tarkoittavat pelkästään hyvää. Kauhistuneena mietin, että uskaltaako täällä enää mennä mihinkään yksin, ja vietin taas pari päivää jäätelöä syöden kaverin sohvalla.

Sittemmin olen taas huomannut, että ihmiset ovat yleensä ottaen huikeita ja luottamuksen arvoisia, mutta muutenkin on ollut kaikenlaista vuoristorataa ihmissuhdepuolella ja olen törmännyt jos jonkinlaisiin idiootteihin. Ja samaan aikaan olen tavannut niin hienoja ihmisiä, että itkettää ajatella, että olen jo joutunut sanomaan heihei, nähdään joskus.

Tällä hetkellä majailen Queenstownissa - tiedettehän, se turisrirysä, jonne kaikki haluavat mennä ja jota kaikki rakastavat. Itse ajattelin etukäteen, että minä en ainakaan ole niin stereotypinen, että haluaisin jäädä sinne asumaan ja etsimään töitä, sillä eihän siellä ole edes merta lähellä... No täällä sitä nyt kuitenkin ollaan, edelleen yli neljä viikkoa myöhemmin. Ja onhan tämä aika hyvä paikka elää. Sellainen, missä ovien lukitseminen on vapaaehtoista ja liftaaminen toimii kuin julkinen liikenne - oikeastaan paremminkin.

Töiden löytäminen oli ehkä hieman työlästä ja turhauttavaa, mutta jossain vaiheessa kaikki vain loksahti paikalleen. Heräsin yksi päivä ja mietin, että tunnen tosi kivoja ihmisiä, ja hei, tällä viikolla aion vihdoin kokeilla lumilautailua. Joten pari päivää myöhemmin vihdoin menin vuorille - olen halunnut oppia lautailemaan vuosia, mutta en ole koskaan viitsinyt mennä yksin, kunnes sitten nyt. Ja ai juku se oli hauskaa! Minulla oli niin söpö opettaja että hihitytti, tapasin monta mukavaa ihmistä ja päivän lopuksi tuumin, että tähän käytän kaikki rahani tulevaisuudessa. Sitä paitsi, edellisenä päivänä olin viimein saanut työtarjouksen.

Jostain syystä elämä ei kuitenkaan koskaan voi olla liian helppoa, joten kun taas seuraavana päivänä lähdin lautailemaan, kaaduin kivuliaasti heti ekaa kertaa alas mennessäni. Aluksi ajattelin, että kyllä tämä vielä menee, kunhan en käytä vasenta kättäni, mutta lounaalle mennessä katsoin rannetta huolestuneena ja lähdin näyttämään sitä jollekin.

Nyt minulla on sitten käsi paketissa, en voi tehdä töitä, ja... Äh. Kaikenlaista.

Mutta ei se mitään.

En nyt halua valittaa liikaa: asiat ovat aika hyvin ja varmasti kohta paremmin. Minulla on ollut vähintäänkin riemukkaita seikkailuita viimeisten viikkojen aikana, ja nytkin hymyilyttää. Näkyillään!

Ehkä voisin vähän tsempata koko tässä puuhassa - mulla on miljoonia kuvia valmiina odottamassa, mutta no, olen vain maailman laiskin.

elämän parhaita hetkiä

...noin niin kuin vaatimattomasti sanottuna.

Mutta niin se vain on, että muutamassa kuukaudessakin ehtii juurtua johonkin paikkaan niin syvästi, että viikko jossain muualla tuntuu maailman siisteimmältä jutulta. Ja kukapa ei rakastaisi road tripejä?

Viikon ajan elimme ihan täysillä. Nukuimme yön autossa ja toisen teltassa, menimme naku-uinnille kuumaan lähteeseen (mitä en suosittele, en vaikka olisi kuinka myöhä eikä ketään näyttäisi olevan mailla eikä halmeilla), puhaltelimme saippuakuplia, rakensimme tyynylinnoituksen ja liu'uimme mudassa. (Kohta 21! hehe.)

Lähdimme ylittämään Tongariroa, vaikka kaiken järjen mukaan täytyy olla aikamoinen idiootti, että sen kummemmin valmistautumatta lähtee tarpomaan vuorille keskellä talvea. No, hengissä selvisimme ja käännyimme takaisinkin, kun emme enää meinanneet pystyä hoipertelemaan lumimyrskyssä suorassa, mutta en suosittele. En ole koskaan ollut yhtä kylmissäni, ja kaikin puolin oli niin kamalaa, että ei auttanut kuin nauraa koko tilanteelle.

Osa matkasta lopulliseen päämärään taittui painajaismaista tietä pitkin, jonka nimi oli osuvasti Forgotten World Highway. Tosin onnellisena matkustajana lopulta nukahdin ja missasin kaikki neljä opussumia tiellä.

Pelasimme Monopolya, katselimme elokuvia, kahvittelimme ja kävimme leffateatterissa, koska välillä seikkailut ovat ihanan normaaleja. Skeittasimme tuntikausia, ajelimme tuntikausia, ja pysähdyimmme kaupungissa, jonka kellotornista ilmestyi tasatunnein nukkeja, jotka näyttelivät Romeota ja Juliaa.

Löysimme rantaa pitkin ajellessa talon, jonka pihalla oli omistajan mukaan yli 3000 teekuppia. Miehen edesmennyt vaimo alkoi keräämään kuppeja käydessään läpi vaikeaa ajanjaksoa elämässään, ja tämän kuoltua mies jatkoi harrastusta. Toinen jännittävä talo, jota pääsimme kiertelemään, oli asunnoksi muutettu vanha maitotehdas.

Oli ihanaa ja rentouttavaa, tähän mennessä yksi suosikkiseikkailuitani täällä.

Parasta koko reissussa kuitenkin oli, miten irralliselta ja kevyeltä koko ajan tuntui. Minä kun olen tällainen synnynnäinen kävelevä stressimöykky, ja takaraivossa tykyttää lähes aina jonkinlainen huoli tulevasta. Mielessä pyörii jatkuvasti, että riittääkö rahat, löydänkö töitä, minne seuraavaksi, löydänkö kivan yöpaikan, tapaanko mukavia tyyppejä, onko juuri nyt hyvä olla, ja ylipäätään kaikkea oikeastaan melko turhaa. Kun sitä voisi vain keskittyä tähän hetkeen.

Mutta kun ei tarvitse miettiä yöpaikkaa, ruokaa tai tekemisiä, se on vaihteeksi aika vapauttavaa. Heräsin aamulla tietämättä, mitä edessä olisi, mutta se oli ihan ok, koska poikakaverillani oli ainakin tuhat ja sata ideaa, mitä voisimme hänen kotihoodeillaan tehdä. Kunnon lomafiilis.

Yhdestä asiasta on kyllä valitettava: mielelläni olisin nähnyt ikonisen Mount Taranakin kokonaan. Nyt näin parhaimmillani kaikelta sateelta ja kaikilta pilviltä tämän verran:

Ps. Sainpahan viimein parin viikon jälkeen kirjoitettua tämän loppuun... Ensi kerralla palaan Tongan seikkailujen kanssa, mutta vasta kun olen palannut Uuteen-Seelantiin!