...noin niin kuin vaatimattomasti sanottuna.
Mutta niin se vain on, että muutamassa kuukaudessakin ehtii juurtua johonkin paikkaan niin syvästi, että viikko jossain muualla tuntuu maailman siisteimmältä jutulta. Ja kukapa ei rakastaisi road tripejä?
Viikon ajan elimme ihan täysillä. Nukuimme yön autossa ja toisen teltassa, menimme naku-uinnille kuumaan lähteeseen (mitä en suosittele, en vaikka olisi kuinka myöhä eikä ketään näyttäisi olevan mailla eikä halmeilla), puhaltelimme saippuakuplia, rakensimme tyynylinnoituksen ja liu'uimme mudassa. (Kohta 21! hehe.)
Lähdimme ylittämään Tongariroa, vaikka kaiken järjen mukaan täytyy olla aikamoinen idiootti, että sen kummemmin valmistautumatta lähtee tarpomaan vuorille keskellä talvea. No, hengissä selvisimme ja käännyimme takaisinkin, kun emme enää meinanneet pystyä hoipertelemaan lumimyrskyssä suorassa, mutta en suosittele. En ole koskaan ollut yhtä kylmissäni, ja kaikin puolin oli niin kamalaa, että ei auttanut kuin nauraa koko tilanteelle.
Osa matkasta lopulliseen päämärään taittui painajaismaista tietä pitkin, jonka nimi oli osuvasti Forgotten World Highway. Tosin onnellisena matkustajana lopulta nukahdin ja missasin kaikki neljä opussumia tiellä.
Pelasimme Monopolya, katselimme elokuvia, kahvittelimme ja kävimme leffateatterissa, koska välillä seikkailut ovat ihanan normaaleja. Skeittasimme tuntikausia, ajelimme tuntikausia, ja pysähdyimmme kaupungissa, jonka kellotornista ilmestyi tasatunnein nukkeja, jotka näyttelivät Romeota ja Juliaa.
Löysimme rantaa pitkin ajellessa talon, jonka pihalla oli omistajan mukaan yli 3000 teekuppia. Miehen edesmennyt vaimo alkoi keräämään kuppeja käydessään läpi vaikeaa ajanjaksoa elämässään, ja tämän kuoltua mies jatkoi harrastusta. Toinen jännittävä talo, jota pääsimme kiertelemään, oli asunnoksi muutettu vanha maitotehdas.
Oli ihanaa ja rentouttavaa, tähän mennessä yksi suosikkiseikkailuitani täällä.
Parasta koko reissussa kuitenkin oli, miten irralliselta ja kevyeltä koko ajan tuntui. Minä kun olen tällainen synnynnäinen kävelevä stressimöykky, ja takaraivossa tykyttää lähes aina jonkinlainen huoli tulevasta. Mielessä pyörii jatkuvasti, että riittääkö rahat, löydänkö töitä, minne seuraavaksi, löydänkö kivan yöpaikan, tapaanko mukavia tyyppejä, onko juuri nyt hyvä olla, ja ylipäätään kaikkea oikeastaan melko turhaa. Kun sitä voisi vain keskittyä tähän hetkeen.
Mutta kun ei tarvitse miettiä yöpaikkaa, ruokaa tai tekemisiä, se on vaihteeksi aika vapauttavaa. Heräsin aamulla tietämättä, mitä edessä olisi, mutta se oli ihan ok, koska poikakaverillani oli ainakin tuhat ja sata ideaa, mitä voisimme hänen kotihoodeillaan tehdä. Kunnon lomafiilis.
Yhdestä asiasta on kyllä valitettava: mielelläni olisin nähnyt ikonisen Mount Taranakin kokonaan. Nyt näin parhaimmillani kaikelta sateelta ja kaikilta pilviltä tämän verran:
Ps. Sainpahan viimein parin viikon jälkeen kirjoitettua tämän loppuun... Ensi kerralla palaan Tongan seikkailujen kanssa, mutta vasta kun olen palannut Uuteen-Seelantiin!
