pois mukavuusalueelta

Muistan ensimmäisen päiväni Uudessa-Seelannissa yhtä hyvin kuin eilen tekemäni fetapiirakan.

Kolmenkymmenen tunnin matkustamisen jälkeen olin täysin uuvuksissa. Ajatukset kulkivat hitaasti kuin Linnanmäen maisemajuna, mutta samaan aikaan kävin hieman ylikierroksilla. Oli pakottava tarve puhua jokaiselle vieruskaverille, ja löysinkin ranskalaisen naisen, joka oli matkalla samaan hostelliin, ja vaikutti tyyneltä kuin olisi ollut tulossa viikon joogaretriitiltä. En oikein tiedä, miten kuvailisin sitä fiilistä: olin hikinen, oli menkat, oli kuuma, stressasi, itketti. Heti oli sellainen fiilis, että tämä paikka ei ole kyllä yhtään minunlaiseni, kukaan ei vaikuta siltä, että klikkaisi, ja mietin, että haluan samantien lähteä kotiin.

Hengasin iltapäivän ranskalaisen kanssa. Haukottelin museossa ja kahvilassa ja ties missä - halusin vain nukkua. Tuntui, että koskaan ei ole väsyttänyt niin paljoa. Jäin jossain vaiheessa yksin puistoon, aloin kirjoittaa reissupäiväkirjaani, itkin vuolaasti, ja kirjoitin: "Toisaalta tuntuu ihan perseeltä. -- Rinkan yksi rimpsu on jumissa. Ujostuttaa, pelottaa, ja haluaisin kotiin. Tekisi vain mieli käpertyä tähän."

Puistosta suuntasin supermarkettiin ja satamaan, ja vaikka tapasinkin mukavia ihmisiä matkalla, pidättelin koko ajan itkua. Hostellilla kokkasin täpötäydessä keittiössä, en puhunut kenellekään, eikä kukaan puhunut minulle. Söin, yksin, vaikka ei ollutkaan yhtään nälkä. Pakottauduin syömään, ja sen jälkeen yritin tiskata tiskit mahdollisimman nopeasti, koska silmiäni poltteli. Tietenkin hädissäni särjin lautaseni, minua nolotti kahta enemmän, ja keittiöstä suuntasin suoraan viereiseen vessaan. Annoin kyynelten tulla.

Kahdeksan aikaan illalla päätin, etten enää pysty pitämään silmiäni auki. Sanomatta kenellekään huoneessani tervehdystä enempää, asetuin sängylleni, suljin silmäni, ja nukahdin.

Heräsin hieman myöhemmin harjaamaan hampaat, ja tunsin itseni jo hieman enemmän ihmiseksi. Juttelin ruotsalaistytön kanssa vessassa, ja kerrottuani, että saavuin sinä päivänä, hän katsoi minua, ja henkäisi, että olet varmaan rättiväsynyt. No, joo.

Menin takaisin sänkyyn, mutta heräsin uudelleen aamukolmelta. Olo ei tuntunut yhtään paremmalta. Itkin hiljaa varmasti tuntikausia: jaoin huoneen seitsemän muun kanssa, mutta tunsin itseni naurettavan yksinäiseksi. Mietin jo, että aikaistan lentolippujani ja kidun täällä vain muutaman kuukauden. En nukkunut enää silmäystäkään, mutta joskus seitsemän aikaan nousin ja päätin ryhdistäytyä. Tajusin, että en voi matkata näin kauas, enkä sitten edes antaa maalle mahdollisuutta.

Monta kuukautta myöhemmin olen ymmärtänyt, että tuo kaikki oli ihan normaalia. En ole ensimmäinen enkä viimeinen, joka saapuu uuteen maahan yksin, ja heti ajattelee, että tämähän on ihan paskaa. Kyllä se siitä. Totta kai se on shokki. Minulle tämä oli ensimmäinen iso matkani yksin, sinne saapuessani minulla ei ollut juuri mitään suunnitelmia enkä tiennyt paljoa oikeastaan mistään. Olin ihan hukassa, suoraan sanottuna. Ja joskus on oltava, ja joskus on vain annettava sen kaiken tulla ulos.

Kun saavuin vaihto-oppilasvuotenani kotiini, fiilikseni oli oikeastaan aika samanlainen. Väsytti, olin kuumeessa, kipeänä, ja kaiken kaikkiaan aika hämmentynyt. Yhdeksän kuukautta vieraassa perheessä, mitä oikein mietin? Ja no, sitä vuotta en vaihtaisi pois mistään hinnasta.

Mikä tässä nyt on se opetus? Välillä on astuttava pois mukavuusalueelta, ja koettava jotain epämukavaa. Yleensä siitä seuraa ihan hyvää. (Lopulta itkin aika paljon, kun jouduin lähtemään Uudesta-Seelannista - kokonaisen vuoden jälkeen, enkä vain parin kuukauden.)

Toisekseen: koskaan ei tiedä, mitä tapahtuu. Ne vähätkin suunnitelmat, joita minulla oli, vaihtuivat moneen kertaan. Päätin esimerkiksi, että puoli vuotta ei ole tarpeeksi, ja siirsin lentoja ja yliopisto-opintoja. Sitten päätin, että Eteläsaaren ja talven sijaan haluan jonnekin lämpimään ja eksoottiseen, joten pienen arvonnan jälkeen ostin lentolipun Tongaan. Toinen mahtava harppaus pois mukavuusalueeltani, johon palaan myöhemmin!

Nyt olen taas Suomessa, ja jälleen kerran tilanteessa, missä en yhtään tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Se ei kuitenkaan pelota ihan niin paljoa kuin joskus aiemmin.

ps. Tää oli taas sarjassamme arkistojen kätköistä, mulla on vaikka ja mitä jo puolivalmiina!