onnellisuushypetys

Tänään kävelin kaupunkiin, ja huomasin yhtäkkiä hymyileväni leveästi. Olen onnellinen, tajusin.

Kaikkien näiden vastoinkäymisten ja välillä aika paskojenkin viikkojen jälkeen tuntuu, että vaihteeksi on taas hommat aika hyvin.

Viikko sitten pääsin eroon rannetuesta - loppujen lopuksi ranne oli vain nyrjähtänyt - ja nyt käsi toimii jo aika normaalisti. Ja minulla on uusi työ! Aloitin viime viikolla, ja pitkästä aikaa on kivaa tehdä kokopäiväistä työtä, tavata uusia ihmisiä, kaikkea sen sellaista. Ilmeisesti minusta on myös tullut yksi niistä sali-ihmisistä - mutta lähinnä, koska meillä on töissä salin yhteydessä myös sauna, uima-allas ja parit porealtaat. Tai siis "sauna", en kyllä väittäisi, että nämä täällä oikein ymmärtäisivät saunan päälle...

Löysin nykyisen asuinpaikkani aika kiireessä ja paniikissa, ja vähän pelotti, että millaista on jakaa pitkän aikaa huone ennestään tuntemattoman tytön kanssa - se on mahtavaa. Kämppiksestäni on tullut yksi parhaista ystävistäni, ja hänen kauttaan olen tavannut muitakin kivoja ihmisiä. Nyt kun "äitini" kohta muuttaa pois, tilalle tulee yhteinen kaverimme, joten paljoa ei varmaan asiat tule muuttumaan. Jee! (Vaikka okei, kohta olisi kyllä mukava saada vaihteeksi oma huone.)

Ylipäätään olen kuin vahingossa saanut kavereita, jotka ovat vähintäänkin siistejä. Ei minulla ehkä vielä mitään miljoonaa sydänystävää ole, mutta kuitenkin jokunen tyyppi, jonka seurassa hengata. (Pakko kyllä sanoa, että kaupungin miesrintamaa tuntuu vaivaavan vähän sellainen, no, kusipäisyys, joten suosittelen kaikkia muitakin pysyttelemään niistä otuksista kaukana...)

Minulla on koko ajan päällä enemmän tai vähemmän iso Queenstown-kriisi, mutta loppujen lopuksi taidan olla aika tyytyväinen elämääni täällä. Joo, tämä paikka on kupla, ja aina on kivaa päästä pois täältä, ja joo, turisteja on niin paljon, että tämä ei edes tunnu todelliselta paikalta... mutta kaipa porukka tykkää tästä ihan syystä. Kansainväliset vibat, kauniit maisemat, rento meininki, mitä näitä nyt on.

Mieluummin kyllä asuisin meren rannalla - reilu viikko sitten pääsin taas kirmailemaan paljain varpain merivedessä, ja pääsi pieni itku. Mikä siinä onkin, että meri on sataprosenttisesti minun paikkani? En usko, että koskaan haluan asua enää pitkää aikaa kaukana merestä. Luulen, että ollakseni jotakuinkin järjissäni, tarvitsen säännöllistä meriterapiaa ikuisesti.

Sellaista. Onko tässä nyt ihmeitä tapahtunut? Perus haikkausta, road tripejä, pitkiä iltoja ulkona, seikkailuita, synttäreitä... Tänään olen vapaalla, ja olen lähinnä keskittynyt syömään ja chillaamaan. Itse asiassa voisin kohta taas riipaista jotain hyvää syötävää... heihei!

Last time I wrote about how all my misfortunes had me feeling a bit down.

Well, today I was walking into town and suddenly caught myself smiling widely: I realized that I was happy. Really happy. Although I have a bit of a love-hate relationship with Queenstown, I guess I'm pretty satisfied with how things are right now. Life's good!