hei, kaikki ok

Reissaaminen ei ole helppoa, niin kuin ei elämä yleensäkään. Mutta viime aikoina on kyllä ollut poikkeuksellisen koettelevaa.

Sanoisin, että sen jälkeen kun palasin Tongasta, on elämä tuntunut aika tahmealta. Kai se on aina sama, kun palaa jostain lämpimästä ja siististä paikasta, mutta en ajatellut, että olisi vaikeaa palata Uuteen-Seelantiin. Hei, sielläkin on rantoja ja kivoja ihmisiä ja meri ja ja... Ei se silti ole sama asia, ja ensimmäiset päivät pyörin tylsistyneenä ja vähän harmistuneena kaverin nurkissa.

Joten kun kaveri ehdotti, että lähtisimme pienelle retkelle ja minä voisin pyöriä itekseni sillä aikaa, kun hän on kouluretkellä, olin aika fiiliksissä. Uutta ja jännää!

Vähän liiankin jännää, sillä suurimman osan päivästä päädyin viettämään poliisiasemalla. Pari poitsua ryöstivät rahani ja kännykkäni ja säikäyttivät minut perin pohjin, ja mietin, että olisiko Tongassa käynyt näin? Ehkä, mutta siellä oli itsestäänselvää, että tuntemattomat haluavat auttaa minua ja tarkoittavat pelkästään hyvää. Kauhistuneena mietin, että uskaltaako täällä enää mennä mihinkään yksin, ja vietin taas pari päivää jäätelöä syöden kaverin sohvalla.

Sittemmin olen taas huomannut, että ihmiset ovat yleensä ottaen huikeita ja luottamuksen arvoisia, mutta muutenkin on ollut kaikenlaista vuoristorataa ihmissuhdepuolella ja olen törmännyt jos jonkinlaisiin idiootteihin. Ja samaan aikaan olen tavannut niin hienoja ihmisiä, että itkettää ajatella, että olen jo joutunut sanomaan heihei, nähdään joskus.

Tällä hetkellä majailen Queenstownissa - tiedettehän, se turisrirysä, jonne kaikki haluavat mennä ja jota kaikki rakastavat. Itse ajattelin etukäteen, että minä en ainakaan ole niin stereotypinen, että haluaisin jäädä sinne asumaan ja etsimään töitä, sillä eihän siellä ole edes merta lähellä... No täällä sitä nyt kuitenkin ollaan, edelleen yli neljä viikkoa myöhemmin. Ja onhan tämä aika hyvä paikka elää. Sellainen, missä ovien lukitseminen on vapaaehtoista ja liftaaminen toimii kuin julkinen liikenne - oikeastaan paremminkin.

Töiden löytäminen oli ehkä hieman työlästä ja turhauttavaa, mutta jossain vaiheessa kaikki vain loksahti paikalleen. Heräsin yksi päivä ja mietin, että tunnen tosi kivoja ihmisiä, ja hei, tällä viikolla aion vihdoin kokeilla lumilautailua. Joten pari päivää myöhemmin vihdoin menin vuorille - olen halunnut oppia lautailemaan vuosia, mutta en ole koskaan viitsinyt mennä yksin, kunnes sitten nyt. Ja ai juku se oli hauskaa! Minulla oli niin söpö opettaja että hihitytti, tapasin monta mukavaa ihmistä ja päivän lopuksi tuumin, että tähän käytän kaikki rahani tulevaisuudessa. Sitä paitsi, edellisenä päivänä olin viimein saanut työtarjouksen.

Jostain syystä elämä ei kuitenkaan koskaan voi olla liian helppoa, joten kun taas seuraavana päivänä lähdin lautailemaan, kaaduin kivuliaasti heti ekaa kertaa alas mennessäni. Aluksi ajattelin, että kyllä tämä vielä menee, kunhan en käytä vasenta kättäni, mutta lounaalle mennessä katsoin rannetta huolestuneena ja lähdin näyttämään sitä jollekin.

Nyt minulla on sitten käsi paketissa, en voi tehdä töitä, ja... Äh. Kaikenlaista.

Mutta ei se mitään.

En nyt halua valittaa liikaa: asiat ovat aika hyvin ja varmasti kohta paremmin. Minulla on ollut vähintäänkin riemukkaita seikkailuita viimeisten viikkojen aikana, ja nytkin hymyilyttää. Näkyillään!

Ehkä voisin vähän tsempata koko tässä puuhassa - mulla on miljoonia kuvia valmiina odottamassa, mutta no, olen vain maailman laiskin.