tarina pikkukaupungista

Jospa vihdoin pihahtaisin jotain täälläkin: jotenkin kuutamokävelyt, auringonlaskut, surffaus ja ylipäätään kaikenlainen nauttiminen ovat vieneet mennessään, enkä ole juurikaan koskenut koneeseen. Mutta nyt, ehkä vihdoin kirjoitan loppuun Tauranga-tarinani ja ensi kerralla kerron enemmän tämän hetken elosta...

Viime päivät ovat olleet vähän hämmentäviä.

Uuteen paikkaan saapuminen on aina jännittävää ja hämmentävääkin, mutta jostain syystä Tauranga on ollut hankalin paikka matkallani tähän mennessä. Ehkä se on se, kun saapuu rantaparatiisin jälkeen taas kaupunkiin, vaikkakin pienehköön sellaiseen. On taas pankkeja, paljon autoja, ihmisiä, kiireen tuntua. Kaveri sanoi, että Tauranga on pieni kaupunki, joka yrittää olla iso kaupunki, ja se on aika osuvaa, ja jostain syystä ärsyttävää. Oli helpottavaa lähteä pois. Ehkä se oli se yksi sateinen päivä, kun istuin liian monta tuntia kirjastossa, ja ahdistuin kaikesta. Tai kun saavuin uuteen sohvasurffauspaikkaan, ja hetken tunsin itseni näkymättömäksi kaiken sen rugbyn ja kriketin katsomisen keskellä.

Tunteet ovat menneet aikamoista vuoristorataa. Olen itkenyt, nauranut niin että kyyneleet valuvat, jännittänyt, hymyillyt. Tavannut paljon uusia ihmisiä. Neljän päivän jälkeen huomaan, että alun kankeuden jälkeen paikka ei kuitenkaan ole hassumpi. Vaikka olo on välillä ollut hieman hankala, on hyviä hetkiä ollut paljon.

Oli se päivä, kun istuin singaporelaisen kaverini kanssa kattoterassilla, ja joimme hänen itsetekemäänsä hehkuviiniä. Samana päivänä tilasin niin ison annoksen fish & chipsejä, että en jaksanut syödä kaikkea edes kahdelta istumalta.

Ennen Taurangaan tuloa oli sohvasurffaustyyppi, joka toivotti tervetulleeksi, mutta sanoi, että sänky on jaettava hänen kanssaan. Yllättäen en ottanut tarjousta vastaan.

Sitten yhtenä päivänä otin bussin naapurikaupunkiin, Mt Maunganuihin. Tunsin itseni rauhalliseksi, kun kävelin ympäri vuorta, uin, kävelin hiekkarannalla ja katselin surffareita. Tapasin myös mukavan japanilaisnaisen matkalla, ja jatkoimme matkaa yhdessä. Noin vain.

Sitten oli se päivä, kun oli tarkoitus tavata samaa japanilaisnaista, mutta ensin missasin oikean bussipysäkin, sitten hyppäsin väärään suuntaan menevään bussiin, ja lopulta nousin bussiin, joka kiersi kaukaa, mutta ainakin saavuin lopulta perille. Ja vaikka huomasin, että minulla ei ollut oikeaa numeroa, jotta voisin ottaa yhteyttä naiseen, ja alkoi sataa ja tärisin sortseissani ja topissani, minua hymyilytti. Tunsin itseni tyhmäksi, mutta hyvällä tavalla. Keli oli karmea, mutta meren äärellä oli silti kivaa. Sitä paitsi pakenin sisään kahvilaan bussissa tapaamani paikallisen kanssa.

Kaikkein omituisin oli ehkä se ilta, kun isäntäni ja hänen tyttöystävänsä tekivät brasilialaisia drinkkejä. Ne olivat niin vahvoja, että tuntui, että sekä ymmärsin että puhuin sujuvasti portugalia ja espanjaaa (huushollissa oli niin kiwimies, brittimies, brasialaisnainen kuin chileläispariskunta). Matka jatkui keskustaan, ja tiedän ainakin opettaneeni paljon suomenkielisiä sanontoja, saaneeni kutsun grillijuhliin ja tutun tanssittaneen minua niin, että olin enemmän pää ylösalaisin ja jalat ilmassa kuin turvallisesti jalat kiinni lattiassa. Jollain tavalla se kaikki tuntui hyvin kiwimäiseltä. Hauskalta. Kerrankin törmäsin vain paikallisiin, enkä yhteenkään reppureissaajaan, mikä on kivaa vaihtelua. Aina on kivata tavata muita reissaajia, mutta paikallista elämäähän tänne tultiin näkemään. Joten.

Viikko sitten suuntasin kokonaan naapurikaupunkiin, mutta jatkan siitä sitten ensi kerralla! Hassua on, miten nyt kun en enää oleskele Taurangassa, se ei enää olekaan hassumpi. Sain eilen jopa ilmaista nuudeliwokkia kivoilta korealaisilta, kun vietin päivän kaupungissa.

Silti, mikään ei ole parempaa kuin asua ihan meren rannalla.

Too tired to translate...