cape reinga

Perjantaiaamuna bussi nouti minut ja rinkkani surffimajasta, ja lopullisena määränpäänä oli Cape Reinga, pohjoinen kärki. En ole tällaisten järjestettyjen kierrosten ystävä, mutta se oli käytännössä ainoa tapa päästä ylös asti. Oikeastaan reissu oli kuitenkin aika mahtava, vaikka asetelma olikin aika stereotypinen minä ja eläkeikää lähestyvät amerikkalaiset pariskunnat.

Ensinnäkin kuski oli rempseä maori, joka höpötteli lähes taukoamatta tarinoita kulttuuristaan ja matkan varrella olevista paikoista. Välillä hän jopa puhui maoria ja vielä useammin lauloi (yllättävän hyvin). Kun tähän kaikkeen tottui, oli retki aika jännittävä. Pysähdyspaikoilla sai haahuilla ihan miten halusi, ja törmäillä muiden bussien matkustajiin.

Oli lounastauko meren rannalla, jäätelöä ja lopuksi vielä ilmaisia voileipiäkin, koska osa ilmoittautuneista ei ollut tullut bussiin.

No, joka tapauksessa, vaikka Cape Reinga oli ihan siisti, sitä ehkä pilasi vähän se turistitunnelma, kun kaikki poukkoilivat toisiinsa ja ihmettelivät. Niin tietysti minäkin, eihän sitä ihan joka päivä näe, kun kaksi merta törmää toisiinsa. Tai näe paikkaa, jossa kuulemma maorien sielut jatkavat kuoleman jälkeen matkaansa eteenpäin. Kuitenkin olisin mieluummin nauttinut siitä kaikesta rauhassa, ilman sitä hälinää ympärilläni.

Niinpä hiekkalautailu jättidyyneiltä alas oli päivän kohokohta minulle. Olen varmasti todella laimea tyyppi, mutta se oli ihan järjettömän hauskaa ja jännittävää, enkä voinut olla kiljumatta silkasta onnesta. Varsinkin kun kaikki katsoivat ja alhaalla satunnaiset ihmiset tulivat sanomaan, että wow, olipa hieno lasku, niin joo, oli se aika kivaa. Ja kyllä, tuo pieni piste on minä: herttaisen brittirouvan kuvaama video oli vähintäänkin huvittava, jos ei ihan onnistunut...

Paluumatka ajettiin 90 mile beachia pitkin - kyseinen ranta toimii nimittäin myös moottoritienä. Ranta ulottuu koko matkan ylhäältä Ahiparaan, missä olin surffikurssilla - ihan siistiä.

Kierroksen jälkeen jännitin vähän, minne pääsen yöksi, mutta onneksi heti ekasta hostellista löytyi tilaa. Palvelu ei tosin ihan täysin vakuuttanut: odottelin puoli tuntia vastaanotossa, soitin ja pimputin ovikelloa... Ja aamulla jouduimme koputtamaan vastaanottohepun ovea, koska poika oli juhlinut koko yön ja nukkunut pommiin.

Sen jälkeen alkaakin taas uusi tarina, palataan siihen sitten, kun on vähemmän myöhä ja näppäimistöni taas toimii...